tiistai 27. syyskuuta 2016

Peuranmetsästyksen ABC, kyttäysjahti




Ruokintapaikat ja kyttäysjahti


Ruokintapaikan perustaminen ei ole peurarikkailla alueilla mitenkään välttämätöntä kyttäysjahdin kannalta, mutta riistanhoidollisesti se on järkevää. Ruokintapaikat auttavat peurojen ja kauriiden lisäksi kymmenien muidenkin lajien selviytymistä talven ankarista koitoksista. Yksittäisille ruokintapaikoille saatetaan viedä jopa tuhansia kiloja ravintoa syksystä kesään. Tällaiset paikat ovat todellisia keitaita keskellä karuinta talvea ja osa todellista käytännön luonnonsuojelua, kuten metsästäjien tekemä riistanhoitotyö yleisemminkin.

Kyttäysjahti onnistuu siis ilman ruokintapaikkaakin hieman vuodenajoista riippuen. Alkukaudesta peurat viihtyvät sänki- ja oraspelloilla, myös rikkoutuneet pyöröpaalit kiinnostavat. Keskitalvella peurat liikkuvat säännöllisesti samoja polkuja metsässä, niinpä sopivaan polkujen risteyskohtaan voi jäädä odottelemaan ilman varsinaista ruokintapaikkaakin. Risteykseen kannattaa toki lohkoa pari omenaa hidastamaan kulkua hetkeksi. Edellistalvena onnistuin kaatamaan kauden kahdeksannen peuran juuri näin. 

Kiima-aikaan äänihoukuttelu ja hajusteet (virtsa ja rauhaseritteet) toimivat oikein käytettyinä, mutta niiden käyttö on paljon monimutkaisempaa ja haastavampaa (vaatii syvällisempää lajituntemusta sekä harjoittelua) kuin ravintohoukuttimien. Toisaalta kiima-aikaan pukkien houkutteleminen ravinnolla on erittäin epävarmaa ja näin tämäkin toiminta puolustaa paikkaansa kyttäysjahdin arsenaalissa.




Ruokintapaikan perustaminen


Itsestään selvää on, että ruokintapaikan perustamiseen kannattaa ja täytyy kysyä maanomistajan lupa, pelkkä metsästysoikeus tai metsästysseuran jäsenyys eivät siihen riitä. Lisäksi tietysti maanomistajat tuntevat omat tiluksensa parhaiten ja pystyvät näin auttamaan sopivan paikan löytämisessä. Paikkaa valitessa turvallisuus (peurojen ja ihmisten) on tietysti ensimmäiseksi tärkeintä.

Ruokintapaikkaa ei kannata perustaa valtatien läheisyyteen tai niin, että tie jää peurojen maakuupaikan ja ruokinnan väliin. Päinvastoin, oikein sijoitetulla ruokintapaikalla voidaan peuroja ohjata pois liikenteen jaloista. Aivan yhtä tärkeää on huolellisesti valita turvallinen ampumasektori. Metsästys ei ole sallittua 150 metriä lähempänä asuttua rakennusta ilman erillistä lupaa ja toki on hyvä pitää mielessä, että kiväärin luoti kantaa kymmenen kertaa tätäkin pidemmälle.

Käytännössä sujuvinta on, jos ruokinnalle pääsee ajamaan suoraan autolla tai traktorilla. Sapuskaa kuluu talven mittaa helposti satoja kiloja, joten jo muutaman sadan metrin ruokasäkkien kanniskelu alkaa muodostua todelliseksi urheilumetsästykseksi. Tietysti sama pätee myös metsästetyn saaliin siirtämiseen autolle. 




Ruokinnan sijoittaminen peurojen luontaisten kulkureittien (peurapolkujen risteykset) varrelle lisää varmasti ruokinnalla käyvien peurojen määrää, mutta metsän keskelle sijoitettu ruokinta saattaa houkutella apajille myös ilveksiä. Peurat tulevatkin selvästi rohkeammin pienille pelloille ja niityille. Avoimella paikalla myös valoa riittää kyttäysjahtia ajatellen pidempään. Runsaslumisena talvena voi olla järkevää tampata moottorikelkalla kovia kulku-uria ruokintapaikalle peurojen tulosuunnista ja näin helpottaa ruokailulla käyntiä sekä suojata peuroja pedoilta.





Tarjottava ravinto


Yksinkertaisimmillaan ja helppohoitoisimmillaan ruokintapaikka voi muodostua esimerkiksi riistapellosta, jonne viedään nuolukivi ja rikottu pyöröpaali. Riistapelloille sopivia lajikkeita ovat mm.  juurekset (rehujuurikas ja rehuturnipsi), kaalikasvit, rehurapsi, apilat, raiheinä ja sinimailanen. Riistapellon laitaan voi istuttaa lisäksi hedelmäpuita, joita usein saa loppusyksystä edullisin tarjouksin puutarhamyymälän jäädessä talvitauolle. Hyvin suojattu hedelmäpuu tarjoaa satoa jopa vuosikymmenten ajan.

Talvella myös kerput maistuvat peuroille. kerput on hyvä tehdä kesäkuun loppuun mennessä (koivu, paju, vadelma, horsma, vuohenputki, nokkonen, leppä tai pihlaja). Kerput sidotaan vihtaa suuremmiksi nipuiksi (suolataan karkealla suolla tai kastetaan suolaliuokseen) ja kuivataan ilmavassa pimeässä paikassa esimerkiksi ladossa.




Perusruokana ruokintapaikoilla toimivat parhaiten erilaiset juurekset. Porkkana, punajuuri, lanttu, nauris (turnipsi) ja sokerijuurikas kelpaavat hyvin. Joskus olen kuullut myös perunoiden käytöstä, mutta omien kokemusten mukaan ne eivät ole sellaisinaan peuroille maistuneet.




Hyvää perusruokaa on myös kaura, sen rasvapitoisuus on kaksi kertaa suurempi kuin muiden viljojen. Kauraa on kätevintä tarjota automaatiksi kutsutusta tynnyristä, josta ruokaa valuu esille kulutuksen mukaan. Jos onnistut jostain edullisesti saamaan, niin maissi, tammenterhot ja maapähkinä ovat myös erityisen hyvin kelvanneet peuroille.




Kaikkein parasta herkkua peuroille ovat kuitenkin hedelmät, erityisesti omenat, päärynät ja luumut joita saa omasta puutarhasta. Hyvinä omenavuosina monella naapurilla on usein ongelmia liian ison sadon kanssa, joten alkusyksyn tarjonta ruokintapaikoilla voi olla jopa ylenpalttista.




Hyvillä suhteilla voi kauppojen ylijäämästä saada helposti isojakin määriä lievästi nahistuneita tai kolhiintuneita hedelmiä (viinirypäleet, banaanit jne.), vihanneksia ja juureksia. Tämä ei tosin ole aina helppoa, koska monet elintarvikeketjut ovat kieltäneet luovuttamasta ruokaa joka ei täytä elintarvikemääräyksiä.



Ruokinnan ajoittaminen


Nuolukivi kannattaa pitää ruokintapaikalla läpi vuoden ja varsinainen ruokinta täytyy aloittaa jo hyvissä ajoin loppukesästä tai alkusyksystä. Näin peurat tottuvat käymään paikalla säännöllisesti. Tämä on tärkeää myös niiden ruoansulatuselimistön kannalta, joka vaatii aikaa tottuakseen ravinnon muuttumiseen.




On paljon vaikeampaa aloittaa keskellä talvea uudelle paikalla houkutteleminen, joten ajoissa aloittaminen kannattaa.  Ruokinnan pitää olla myös säännöllistä. Menekistä riippuen täydennystä joutuu tekemään vähintään kerran viikossa, suosituilla paikoilla selvästi useimmin. Vanha totuus: "huhtikuu on kuukausista julmin", pätee erityiseen hyvin peurojen elämään. Ruokintaa tuleekin jatkaa kevääntulosta riippuen aina toukokuun alkuun asti, kunnes laumat alkavat hajaantua ja vasomisaika lähestyy.





Kyttäyspaikan valinta


Turvallisen ampumasuunnan lisäksi kyttäyspaikan valintaan suurin merkittävä tekijä on tuulen suunta. On aivan turha istua kytiksellä jos oman selän takaa tuulee. Niinpä kaikki vähänkin kiinteämmät rakenteet kannattaa sijoittaa yleisemmän tuulensuunnan alapuolelle. Myös valaistusolosuhteet kannattaa ottaa huomioon, parasta olisi, jos aurinko ei laskisi suoraan eteen. Joskus myös kuutamo saattaa väärästä suunnasta paistaessaan haitata tähystystä/tähtäystä erittäin ikävästi.

Oman selän takana ei myöskään saisi olla avointa maastoa, joka paljastaa peuroille metsästäjän silhuetin ja pienemmätkin liikkeet helposti.

Kytispaikka voi hyvin olla suojaisa paikka maan tasalla, vaikka pyöröpaalien takana tai naamioverkon suojissa. Kiinteämpi tuulelta suojaava (lämmitettävä)koppi tietysti lisää merkittävästi mukavuutta auttaen jaksamaan pidempiä passituksia ja samalla estää ympäristöön leviäviä hajuja ja ääniä. Mitä korkeammalla kyttäyspaikka on ympäristöön nähden, niin sitä paremmin hajut tuulettuvat, äänet vaimenevat ja ampumasektorikin on turvallisempi.

Toisaalta, jos kopissa on seinien suojaamana, niin on myös niiden rajoittamana. Viime aikoina olen itse suosinut puuta vasten kiinnitettävää tikastuolia. Se mahdollistaa oleellisesti paremmin näkö ja kuulohavainnot, näin pääsee lähemmäs naakimisen kaltaista jahtielämystä.



Peurojen aktiivisuus


Ennen metsästyskauden alkua (ja joskus myöhemminkin) peurat saattavat käydä ruokinnalla pitkin päivää täysin valoisaankin aikaan. Käytännössä iltakyttyylle meno kannattaa ajoittaa paria tuntia ennen auringon laskua. Rohkeimmat (vasat) saattavat olla liikkeellä jo hyvissä ajoin, mutta ennen kaikkea ympäristö ehtii rauhoittumaan äänistä, joita väistämättä tulee paikalle saapumisesta. Tyypillisesti keskitalvella peurat saattavat makailla sopivassa kuusikon suojassa 50-200 metrin päässä ruokinnalta ja kuulevat helposti liikkeestä syntyvän äänen.

Normaalisti peurat odottavat vähintään 20 minuuttia häiriöäänten jälkeen, ennen kuin uskaltautuvat liikkeelle. Hyvä järjestely onkin, jos voi ottaa kaverin mukaan, joka poistuu kytispaikalta metsästäjän päästyä asemiin. Näin peurat tuntevat uhan poistuneen.

Aamuhämärä on aivan yhtä hyvä kuin iltahämäräkin peurankyttyyn kannalta, mutta aamulla joutuu tulemaan paikalle pilkkopimeässä ja samalla helposti säikäyttää mahdollisesti jo paikalla olevat peurat pois. Toisaalta aamun edetessä myös valoisuus lisääntyy ja antaa hetki hetkeltä paremmat mahdollisuudet havainnointiin ja ampumiseen. Yleensä peurat jatkavat aktiivisina aamulla valoisampaan kuin aloittavat illalla.



Voimakkaalla tuulella ja rankalla sateella peurat ovat selvästi vähemmän aktiivisia, mutta muutoin pienestä sateesta ja tuulesta on pelkästään hyötyä oikein sijoittuneen metsästäjän kannalta. Tuuli ja sade peittävät tehokkaasti ääniä ja hajuja, niinpä olen parhaimmillaan kyttäillyt vain 5-10 metrin matkalta sopivissa olosuhteissa.  Joskus tuuli sekoittaa laukauksen äänen niin totaalisesti, etteivät ruokinnalla olevat peurat edes tiedä mistä päin se tuli ja näin mahdollistaa useammankin ampumisen samalla kertaa.

Talvella pakkasten kiristyessä peurat pyrkivät välttämään ylimääräistä liikkumista. Pakkanen siis passivoi peuroja, mutta toisaalta ruokintapaikan antimet houkuttelevat sen paremmin, mitä karummat olosuhteet luonnossa muutoin ovat. Paras mahdollinen peurankyttyytilanne onkin pakkasjakson jälkeen kelien nopea lauhtuminen. Peurat ovat tällöin liikkeellä jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Niinpä myös kytille kannattaa mennä silloin ajoissa.

Valkohäntäpeurojen kiima-aika alkaa marraskuussa, jatkuen joulu- ja tammikuulle. Yksittäiset naaraat saattavat olla kiimassa vielä tämänkin jälkeen. Kiima-aikaan pukit eivät pitkää aikaa ruokintapaikoilla viivy. Muutoinkin isot pukit tulevat ruokinnalle selvästi varovaisemmin. Yllensä ensimmäisinä paikalle tulevat vasat ja näiden perässä myös naaraat. Tyypillisesti vanha pukki kiertää ensin koko ruokintapaikan ympäristöä tutkaillen ennen kuin tulee ruokinnalle, jos tulee ollenkaan.

Vaikka pitkään aikaa ei tapahdu mitään, on peurojen tulohetki yleensä maaginen. Ne vain ikään kuin ilmestyvät tyhjästä. Vain hyvissä olosuhteissa voi kuulla peuran lähestymisen ja näin päästä varautumaan ennakolta tilanteeseen.

Olen jo monesti kuvitellut oppineeni ennustamaan niiden ruokinnalla käyntejä. Usein samat yksilöt tulevatkin lähes kellon tarkkuudella ilta toisensa jälkeen samoille paikoille. Kuvitelmani ovat kuitenkin kerta toisensa jälkeen osoittautuneet vain hyviksi arvauksiksi ja välillä täysin vääriksi. Peurojen aktiivisuuteen vaikuttavat todella monet asiat. Kiima-aikaan jopa kuunvaiheilla on monien asiantuntijoiden mielestä suuri vaikutus. Pohjois-Amerikkalaisten tutkimusten mukaan esimerkiksi kiiman aktivisuushuippu ajoittuu syyspäiväntasauksesta laskien kolmesta neljään päivää toisen täyskuun molemmin puolin. Tänä vuonna tuo osuu siis ajanjaksolle 10.-18. marraskuuta.  Vaikka ei kuukalentereja muutoin seuraisikaan, niin toki kuutamolla on merkitystä yön hämäryyteen ja sitä kautta kyttyyn onnistumiseen.




Riistakamerat


Riistakameran hankinta helpottaa huomattavasti ruokintapaikan seuraamista, erityisen helposti tämä käy nykyaikaisella lähettävällä riistakameralla. Sen avulla voi juohevasti ajoittaa kyttyyllä käynnit oikeisiin hetkiin ja selvittää myös ruoan menekkiä. Parhaimmillaan kameran kuvista pystyy erottamaan eri peurayksilöt ja näin myös voi etukäteen tehdä suunnitelmaa mitkä peurat kuuluvat metsästettäviin ja mitkä säästettäviin.




Ympäristön varoittaminen metsästyksestä


Käyn lähes päivittäin metsällä ja riistanhoitotöissä. Kuljen usein ilta- tai aamuhämärissä ja liikkumiseni voi herättää uteliaisuutta muissa ihmisissä. Autoni saattaa jäädä passiin mennessä metsäautotielle hankalasti tai kyttyylle mennessä haluan sulkea ruokinnalle johtavan uran ihan tarkoituksellisesti autollani.

Näissä tapauksissa on paikallaan kertoa ihmisille, että olen rehellisellä asialla (en salametsästä) ja tarvittaessa minut tavoittaa puhelimitse. Valtion mailla puuhastellessa myös rajamiehet ja riistanvalvojat voivat näin hoitaa helpommin velvollisuuksiaan.

Näinä asemieshysterian aikoina lienee hyvä myös kertoa puuhistaan yleisemminkin, että satunnainen koiran ulkoiluttaja/marjastaja/sienestäjä/lenkkeilijä voi matkaa jatkaessaan nähdä ”asemiehen” tai kuulla aseen laukauksen, eikä ole mitään syytä soittaa hätäkeskukseen.

Mikään laki ei tähän tietenkään velvoita, ainakaan toistaiseksi, mutta ollen tulostanut tietokoneella pari A4-kokoista lappua ja laminoinut ne kestämään vettä ja tuiskuja. Laput laitan autolta lähtiessäni sekä tuulilasille että takaikkunalle näkyvään paikkaan esille.

Jos haluat tehdä itsellesi samanlaiset, niin tästä linkistä löydät valmiit mallit parissa eri tiedostomuodossa.





Tarvittavat varusteet


Peurankyttyyllä ei välttämättä tarvitse mitään kalliita erikoisvarusteita, mutta monista niistä on kiistatta hyötyä. Yksinkertaisimmillaan tarvitaan mukava ja lämmin vaatekerta, tarkoitukseen sopiva ase, puukko ja mahdollisesti vetoliina tai pulkka.

Jos ei käytössä ole lämmitettävää kyttäyskoppia, niin jahtiasulla on ehkä kaikkein suurin vaikutus onnistumisen kannalta. Varsinkin lopputalvesta kytiksellä on aina kylmä. Viimeistään parin kolmen tunnin jälkeen, paikallaan hiirenhiljaa istuessa, alkaa koti-ikävä hiipiä paatuneimmankin peuramiehen puseroon. Vaikka homma onnistuu toki pilkkihaalareissakin, niin parhaat metsästykseen suunnitellut jahtiasut takaavat huomattavasti paremman viihtyvyyden.

Hyvällä istuinalustalla pääsee jo pitkälle.  Markkinoilla on myös koko joukko erilaisista lämpötyynyistä, taskulämmittimiin ja sähkökäyttöisistä pohjallisista kannettaviin kaasulämmittimiin. Kaikkein käytännöllisimmäksi itselleni on osoittautunut sähkökäyttöinen lämpöliivi.

Ehkäpä hiukan yllättäenkin ase itsessään ei ole niin kriittinen tekijä peurankyttyyllä kuin voisi metsästykseen liittyen kuvitella. Ampumamatkan ovat melko lyhyitä, tyypillisesti 10-80 metriä. Oikeastaan miltei mikä tahansa suurriistan metsästykseen sopiva ase ajaa tarkoituksensa. Aiemmin käytin 6,5 x 55 SE ja .308 Win kaliibereja. Nykyään itselleni on tullut 9,3 x 62:sta eniten käyttämäni ase. Kaliibereista väitellään netin täydeltä, niinpä kaikille löytyy omat kannattajansa ja vihaajansa. Peurajahti onnistuu kuitenkin, vaikka haulikon täyteisillä.




Hämärässä metsästettäessä tähtäinkiikarista tuleekin aseen tärkein ominaisuus. Tarkoituksen sopivaan kiikaritähtäimeen kannattaa sijoittaa vähintään 800-1.500 €  ja oikein hyvät maksavat jopa yli 3.000 €.   En väitä, etteikö halvalla päiväkiikarilla voisi harrastusta aloittaa, mutta silloin vain täytyy tyytyä lopettamaan kyttäysjahti todellisen hämärän alettua. Parhailla tähtäinkiikareilla näkee hyvin ampua, vielä silloinkin, kun paljaalla silmällä ei näe edes koko ruokintapaikkaa.

Kyttäysjahdissa ja aivan erityisesti hämäräkyttäyksessä hyvät katselukiikarit ovat lähes välttämättömyys. Koko katselukiikareiden idea on, että ne ovat nopeasti esille otettavissa (roikkuvat kaulassa), hyödyntävät stereonäköä (kaksi silmää näkee aina paremmin kuin yksi), ovat helpommin käytettävissä (tähtäinkiikari on kiinni aseessa) ja hämärässä niillä näkee paremmin, kuin paljaalla silmällä tai pelkällä tähtäinkiikarilla. Jatkuva tähtäinkiikarin läpi tihruaminen myös rasittaa silmiä aivan eri tavalla kuin katselukiikareita käytettäessä.  Jos raha ei ole ongelma, niin valonvahvistinkin on harkitsemisen arvoinen hankinta.




Hämärässä ampumisen haasteita voi merkittävästi auttaa myös kontrastia lisäämällä. Ruokintapaikan taakse voi sijoittaa vaikka rivin valkoisia pyöröpaaleja tai levittää ison vaalean pressun, jota vasten peuran hahmo erottuu selvästi paremmin kuin tummasta metsästä.




Silmälasivalinnalla saattaa olla suuri vaikutus hämäränäkökykyyn. Karkeana yleistyksenä voisi sanoa, että ihmissilmä on optisesti melko heikkotasoinen ja jokaisen meidän silmänlinsseissä on erilaisia virheitä, vaikka emme kokisi tarvitsevamme silmälaseja ollenkaan. Silmälaseja hankittaessa näöntarkastus tehdään yleensä aina valoisassa tilassa, pupillin aukon ollessa pieni. Hämärässä pupilli aukeaa paljastaen isomman linssin. Pinta-alaltaan moninkertainen linssi on yleensä optisesti erilainen kuin sen pelkkä keskiosa pienellä pupillin aukolla. Zeiss i.Scription -silmälasilinssit ovat ratkaisu tähän ongelmaan. Itselläni tämä ero on merkittävä molemmissa silmissä. On myös täysin mahdollista, että vaikket kaipaisi silmälaseja ollenkaan päiväsnäöllä, voit tästä syystä tarvita niitä kuitenkin hämärässä.

Viimevuosina silmien laserleikkauksista on tullut yhä yleisempiä. Vaikka metsästäjälle toki on kiistatonta hyötyä terävästä näöstä ilman silmälaseja, voi laserleikkaus huonontaa hämäränäkökykyä oleellisesti. Tästä ikävästä lieveilmiöstä on lähipiirissäni useita esimerkkejä.




Riistalaukaus


On lähinnä makuasia, tähtääkö laukauksen lapaan, lavan taakse, kaulaan tai niskaan. Kaikille näille löytyy paras paikkansa ja tilanteensa. Päähän ampumista kannattaa kuitenkin välttää, koska maalialue on pieni ja liikkuu nopeasti, riski ikävään haavakkojahtiin on ilmeinen. Yleensä itse suosin lavan taakse keuhkoille ampumista, mutta myös mustanmaan aikaan suoraan lavoille.

Lapojen taakse ampumalla peura yleensä säntää kymmenien metrien pakolaukan, joskus jopa satojakin metrejä. Lavoille tai rankaan osuma pudottaa peuran pääsääntöisesti niille sijoilleen. Keuhko-osuman jälkeen ei tarvita erillistä verenlaskemista, vaan sydän pumppaa lihaksiston tyhjäksi. Tähtäysharjoittelun tueksi löytyy netistä hyvä riistalaukaussimulaattori.




Laukauksen jälkeen


Riistalaukauksen jälkeen kannattaa havainnoida peuran liikkeet mahdollisimman tarkkaan. Keuhkolaukauksesta peura yleensä säntää suoraan eteenpäin tai kaartaa tulojäljilleen. Useimmiten pystyy kuulemaan oksien risahtelusta mihin suuntaan pako jatkuu ja joskus vielä lopullisen kaatumisenkin. Jos on vähänkään epävarma, ei jäljille kannata heti lähteä säntäämään. Tässä vaiheessa on hyvin aikaa antaa pulssin rauhoittua ja keräillä tavaroita kasaan pikkuhiljaa.

Jäljittäminen kannattaa aina aloittaa paikasta jossa peura oli osuman saatuaan. Jos paikalta löytyy vaalean sävyistä verta, jossa mahdollisesti kuplia, on se merkki hyvästä keuhko-osumasta. Paikalta saattaa verijälkien lisäksi löytyä myös luunsiruja, karvoja ja keuhkonpalasia. Seuraavaksi sitten jatketaan rauhallisesti jälkien etsimistä ja tarvittaessa palataan aina viimeisimmälle varmalle jäljelle. Hämärässä liikkumiseen ja verijälkien etsimisessä sulan maan aikaan tehokas otsalamppu on miltei välttämätön.

Joskus harvoin joudutaan tilanteeseen, jossa peura on saanut huonon osuman ja laukaus lipsahtanut liian taakse suolille. Mahaosumasta peura usein köyristää selkänsä ja säntää paikalta. Tilanne on toki ikävä, mutta silloin kannattaa pitää malttinsa ja odottaa vähintään parikymmentä minuuttia, jopa tuntikin ennen jäljitystä. Näin toimien peura ei lähde juoksemaan kauas, vaan asettuu helpommin makuulle. Huono laukaus paljastuu myös osumapaikalla. Sieltä löytyy vähemmän ja tummempaa verta kuin keuhko-osumassa. Veren seassa saattaa olla myös ulosteita ja mahan sisältöä, sekä lyhyitä karvoja.

Aseeseen kiinnitettävä tehokas taskulamppu on haavakkojahdissa erittäin käytännöllinen. Pimeässä metsässä ei ilman valoa näe ampua ja toisaalta peuran silmät heijastavat valokeilassa selvästi. Parhaimmillaan peura löytyykin alle sadan metrin päästä makuulta. Jos peura lähtee säntäämään pakoon, ennen kuin pääsee ampumaan armonlaukauksen, niin kannattaa merkitä paikka ja palata taaksepäin. Tässä vaiheessa pitää odottaa vielä tovi ja jos suinkin mahdollista, niin hakea verijälkiä seuraava koira avuksi. Osuma aiheuttaa haavakuumeen ja varsinkin pakkasilla peuran voimat vähenevät oleellisesti jo muutamassa tunnissa. Tarvittaessa jäljitystä jatketaan vaikka koko yö ja kutsutaan passimiehiä avuksi. Jäljitys päättyy vasta kun peura on saatu eräksi.




Kaadolla


Peura suolistetaan mahdollisimman nopeasti kaadon jälkeen, joko paikan päällä tai lahtivajalla. Kertakäyttöhanskat ja tarkoitukseen suunniteltu veitsi lisäävät mukavuutta ja elintarvikehygieniaa. Mahan sisältöä lukuun ottamatta peurassa lähes kaikki on käyttökelpoista ruoaksi, raaka-aineeksi tai koiranruoaksi. Maksa, munuaiset, sydän ja kieli ovat monille tuttuja herkkuja, mutta periaatteessa myös esimerkiksi veren, keuhkojen, turvan, peräsuolen, kivesten, aivojen, kateenkorvan, pötsin, poskilihojen, vatsapaidan, virtsarakon, ydinluun, palleapilarin ja pallealihaksen valmistaminen ihmisravinnoksi on täysin mahdollista.

No, ei kannata tuntea huonoa omaatuntoa, vaikkei kaikkia kauhukeittiön tarjokkaita haluaisikaan syödä itse tai antaa koiralle. Mikään ei mene luonnossa hukkaan. Saalistusperkeet katoavat yleensä jo alle vuorokaudessa korppien ja kettujen suihin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti