tiistai 18. joulukuuta 2012

Kahdeksas valkohäntäpeura tällä kaudella



No huh huh! Ensin kävin viemässä ruokinnoille porkkanoita ja kauroja. Asensin riistakamerat uudelleen ja hain muistikorteilta tähänastiset kuvat. Ruokinnat ovat pitkän auraamattoman metsäautotien matkalla ja useita kertoja sai peruutella, tehdä lapiohommia ja ajaa sitten taas rytinällä eteenpäin. Hommassa tuli toki hiki, kun oli kyttyyvaatteet jo päällä. Ajattelinkin jättää kytiksen tältä illalta, kun märissä vaatteissa tulee pakkasessa helposti tooodella kylmä paikallaan istuessa.

Pysähdyin kuitenkin kotimatkan varrella olevan pellon paalipinojen taakse kytille. Ajattelin, josko edes vähän ehtisin, ennen kohmettumista. Ilta oli sikälikin lupaava, että pakkanen kiristyi koko ajan ja kelin muutos aktivoi kokemusten mukaan peurat liikkeelle. Melko nopeasti näinkin kaksi vasaa. Ikävä kyllä kumpikaan ei ollut kyljittäin. Odottelin ja odottelin sopivaa tilannetta. Kylmä puski koko ajan ikävästi, hiestä märkä karvahattukin jäätyi rapeaksi. Hieman hätiköin ja heti laukaisun hetkellä klo 16:43 tiesin terveisten menneen väärään osoitteeseen.

Ei auttanut, kun kerätä tavarat ja lähteä tarkistamaan tilanne. Osumapaikalla ei ollut verta, ainoastaan karvoja. Jälkiä hetken seurattuani epäilyt vahvistuivat. Olin osunut selkeästi suolille. Ikävää, että näin käy, mutta minkäs teet. Syyttää saatoin ainoastaan itseäni. Ehkä tästäkin taas jotain opin.

Jatkoin jälkien seuraamista ja metsään päästyäni näin peuran säntäävän ylös makuulta. Lähdin päinvastaiseen suuntaan, etten hätyyttäisi eläintä enempää. Ei auttanut kun soittaa kaveri avotähtäimisen ja isoreikäisen puskapyssyn kanssa apuun ja antaa ajan hieman kulua.

Kolmen vartin päästä samoille jäljille uudestaan ja onneksi naarasvasa löytyi jo viiden minuutin hakemisella, eikä uutta laukausta enää tarvittu. Kahdeskymmenes iltakyttyy ei mennyt siis ihan putkeen, mutta jos en aivan vilustuttanut itseäni (lääkitys koko ajan päällä), niin huomenna jatketaan ja harkitaan entistä tarkemmin tilanteet.