tiistai 26. marraskuuta 2019

Metsästäjillä menee ihan vitun hyvin?




Kiitos kysymästä, jahtihommissa menee tässä maassa sekä huonoiten, että parhaiten ikinä. Vai meneekö? Kerro sinä, miten asiat menevät, niin koostan kaikkien eri kanavissa kommentoineiden vastaukset suoraan Metsästäjäliiton uudelle toiminnanjohtajalle.

…että mitä?


Viime viikolla Metsästäjäliiton nykyinen toiminnanjohtaja Heli Siitari ilmoitti eroavansa vain kahden vuoden toimintakautensa jälkeen. Siitari lopettaa tammikuun 2020 lopussa. Liitto saa tietysti uuden toiminnanjohtajan myötä myös uutta suuntaa ja vauhtia. Nyt on siis aika kuunnella suoraan metsästäjien ääntä, kertoa meidän terveisemme liitolle ja tulevalle toiminnanjohtajalle.



Ensin hyvät uutiset


Siis miten meillä menee? Kun katselen jahdeissa ympärilleni, näen ihmisten omistautuvan asiaan täydellä sydämellä. Metsästys ei ole useimmille kavereilleni enää pelkkä harrastus, vaan kaikessa näkyvä elämäntapa. Toimintaan käytetään erittäin paljon aikaa ja rahaa. Aseet ja varusteet ovat uudistuneet sekä kehittyneet viime vuosina valtavasti. Metsästyskoiraharrastuksen myötä myös entistä enemmän naisia on tullut harrastuksen pariin. Riistaruoka paistattelee suosionsa huipulla ekologisena ja hiilineutraalina lähiruokana, jota huippukokitkin rakastavat valmistaa.

Metsästyskortin lunastaneita on noin 300 000 ja jahtipäiviä kertyy vuosittain miljoonia. Metsästys on myös erittäin vastuullista ja turvallista. Metsästäjävakuutuksesta korvattuja vahinkoja on vain muutamia vuodessa, nekin yleensä melko pieniä. Riistaa on Suomessa monin paikoin paljon enemmän kuin koskaan ennen. Jousimetsästyskin on lakimuutosten jälkeen kasvattanut valtavasti suosiotaan.

Metsästäjien suorittama vieraspetopyynti on luonnonsuojelullisesti arvokasta työtä. Vieraspetojen vaikutukset ovat olleet erityisen merkittäviä alkuperäisluonnon vesi- ja rantalintuihin. Sen lisäksi ne ovat merkittäviä taudin- ja loistartunnankantajia (rabiesvirus, ekinokokkoosi, kapi ja trikinelloosi). Vuosittain metsästäjät poistavat noin 150.000 supikoiraa ja 60.000 minkkiä.

Riistakolmioita (yhden laskentalinjan pituus on 12 kilometriä) on perustettu lähes 1 800 kappaletta. Laskentaan osallistuu vuosittain noin 7 000–8 000 vapaaehtoista metsästyksen harrastajaa. Metsästäjien riistakolmiolaskenta on ollut mukana nostamassa suomalaista eläintieteellistä tutkimusta maailman huipulle. Riistakolmioaineistoihin perustuvia tieteellisiä artikkeleita on julkaistu yli 20 ja yleistajuisia kirjoituksia ja raportteja noin 100.

Vapaaehtoiset metsästäjät (SRVA) avustavat talkootyönä poliisia päivittäin kolareissa loukkaantuneiden hirvien, villisikojen ja suurpetojen jäljestämisessä ja lopettamisessa, sekä asutuksen lähelle eksyneiden suurpetojen karkottamisessa. SRVA-toiminta on ympärivuorokautista eläinsuojelutyötä. Pelkästään hirvieläinkolareita on vuosittain noin 5.000, joista miltei kaikki aiheuttavat jälkitoimenpiteitä vapaaehtoisille metsästäjille.

Vielä kymmenkunta vuotta sitten metsästysmatkailu oli kohtuullisen pienen piirin toimintaa, painottuen lähinnä Viroon ja Ruotsiin. Nyt kuulen ja näen tuttujen käyvän monipuolisesti jahtimatkoilla ympäri Euroopan: Saksassa, Puolassa, Unkarissa, Romaniassa, Tšekeissä, Turkissa, Iso-Britanniassa, Kroatiassa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa… Ja yhä useammat suuntaavat jahtimatkansa vieläkin pidemmälle Pohjois-Amerikkaan, Afrikkaan ja Uuteen-Seelantiinkin asti.

Siis enemmän ja paremmin kuin koskaan!


ja sitten huonot uutiset


Aselait

Aselait ovat muuttuneet vuosi vuodelta yhä heikompaan ja mielivaltaisempaan suuntaan. Lisäksi aseluvan hinta on noussut vuodesta 1990 yli 26-kertaiseksi eli runsaat 2500%, noin 17 kertaa enemmän kuin muut elinkustannukset. Käytännössä 90€ kohtuuton lupamaksu on myös johtanut käytettyjen aseiden menekin romahtamiseen kaikkein edullisimmassa hintaluokassa. Hyviä ja toimivia aseita menee entistä enemmän sulattoon. Kaikki tämä vaikeuttaa nuorten aseharrastuksen aloittamista entisestään, sekä on tietysti romahduttanut myös aseiden omistusarvoa. Aivan erityisesti tämä koskee perintöaseita.

Luvan sai aikanaan helposti kivääriin, haulikkoon, pistooliin tai vaikka itselataavaan mustaan kivääriin. Perusteluiksi riitti metsästys (jos oli suorittanut metsästyskortin) tai virkistysammunta (jolla perusteella nykyään ei taida mitään lupaa enää herua).


Viranomaistoimet

Viranomaistoimet ovat käytännössä johtaneet siihen, ettei läheskään kaikkialla Suomessa ole enää mahdollista saada aselupia itselataaviin (TT3) urheiluaseisiin metsästysperusteisesti, vaan niitä tulkitaan erityisen vaarallisiksi ja tarpeettoman tulivoimaisiksi aseiksi. Lisäksi aselupia on alettu rajoittaa täysin tarpeettomasti määräaikaisiksi. Jopa ylinopeussakon oheisrangaistuksena voi menettää kaikki aselupansa. Nämä käytännöt eivät lisää aseturvallisuutta, mutta kyykyttävät harrastajaa ikävällä ja kalliilla tavalla.

Tutkitusti tiedämme, mitä enemmän kunnassa on aselupia, sitä vähemmän siellä on rikoksia. Ja käänteisesti myös, mitä vähemmän kunnassa on aselupia, sitä turvattomampi paikka se on asua ja elää. Tätä faktaa ei voi kiistää, niinpä se kannattaisi viranomaisten ja lainsäätäjienkin ymmärtää.


Ampumaradat

Muistan vielä hyvin ajan, jolloin ampumista saattoi harjoitella oikeastaan koska vain omalla suljetulla turvallisella alueella, kuten kesämökin tienpientareella tai naapuri-isännän soramontulla, kunhan vain ensin kysyi luvan.  Nyt on kuitenkin tultu tilanteeseen, jossa esimerkiksi oman kuntani ampumaradalla ei saa enää harjoitella. 1990-luvun loppuun verrattuna Suomessa on noin tuhat ampumarataa vähemmän. Ampumaratojen sulkeminen on metsästäjien kannalta katastrofaalista. Omalla maalla ampuessaankin ottaa myös ison riskin poliisien paikalle tuloon ja mahdollisesti aseiden talteen ottoon, sekä mielivaltaiseen tutkintaan, kuten tämän uutisen nallipyssypaniikissa kävi. 

Harjoittelun hankaloittaminen vaikuttaa väistämättä ampumataitoihin. Huonon ampujan on vaikea olla hyvä metsästäjä.


Lyijykielto

Uusimpana uhkana on ilmassa kaikkien lyijyluotien ja -haulien totaalikieltäminen metsästyksessä sekä ampumaradoilla. Samalla taantuisivat loputkin metsästysammunnan harjoittelumahdollisuudet. Ikävä kyllä Metsästäjäliitossakin on jo hyväksytty ”tulevaisuus on kaiketi lyijytön” -ajattelu, vaikka nyt pitäisi taistella perään antamatta jokaisesta askeleesta. Tässä asiassa on jo annettu niin paljon myötä, nyt tulisi hyväksyä enää vain vapaaehtoisuus. Pakottaminen lyijyttömyyteen on metsästäjien ja ampumaurheilijoiden perseiden tervaamista.


Median ase- ja metsästysvastaisuus 

Ikävä kyllä media tuntuu rakastavan negatiivisia ase- ja asemiesuutisia. Välillä näitä kaunaisia ”Aseita on liikaa” -uutisia kirjoitetaan täysin virheellisesti (ja ilmeisen tahallisesti), sekä levitetään väärää tietoa vaikkapa Suomessa olevien aseiden määristä. Korjasin taannoin esimerkiksi Aamulehden pääkirjoituksen, joka oli perusteitaan myöten totuuden vastainen ja jossa jälleen kerran väitettiin mm. Suomessa olevan maailman kolmanneksi eniten aseita ja meidän edellemme menisi vain Yhdysvallat ja Jemen.

Suomen asemäärä ja –tiheys on kuitenkin aivan normaali. Suomen lisäksi muita maita, joissa yksityisten hallussa pitämiä aseita on 30 – 35 per 100 henkilöä ovat muun muassa Ranska, Kreikka, Kanada, Ruotsi, Itävalta ja Saksa. Suomi asettuukin tavanomaisten demokraattisten länsimaisten hyvinvointivaltioiden ryhmään, joissa perinteisesti harrastetaan metsästystä tai ammuntaa.

Erilaiset kohushokkiklikkiuutiset asemiehistä ovat osoittautuneet ihan oikeasti useimmiten vain mielikuvitukseksi (esim. paukkuva pakoputki ja jopa kaatuneiden polkupyörien kolina) tai ihan tavalliseksi metsässä liikkuvaksi metsästäjäksi. Ikävä kyllä poliisi joutunee näihin ilmoituksiin reagoimaan useamman rynnäkkövarusteisen partion voimin ja näin media saa tyhjästä tapauksesta myös dramaattisia kuvia, jotka säikyttävät ihmisiä lisää. Niinpä typerät shokkiuutiset vain lisäävät tarpeetonta pelon kierrettä.

Lähes viikottaiset uutiset mediassa kertovat metsästysrikoksista ja salametsästyksestä. Milloin väitetään isoin klikkiotsikoin joutsenia ammutuiksi tai susia lahdatuiksi. Useimmiten selviää muutaman päivän päästä, ettei uutisessa ollut muuta perää kuin arvelut tai metsästyksen vastustus. Julkisuuteen kun pääsevät helposti ns. luontoihmiset, joiden väittämiä tai motiiveja ei media jostain syystä halua yleensä kyseenalaistaa tai tarkistaa.

Tosiasiassa Yle pitääkin metsästysrikosta 2,8 kertaa niin merkityksellisenä kuin talousrikosta, 10,5 kertaa niin merkityksellisenä kuin pahoinpitelyä, 17 kertaa niin merkityksellisenä kuin rattijuopumusta ja 45,3 kertaa niin merkityksellisenä kuin huumausainerikosta, kun uutisointi suhtautetaan ilmiön yleisyyteen.

Näin mainettamme tahrataan, vaikka ”metsästysrikoksella” ei välttämättä ole mitään tekemistä itse metsästyksen kanssa tai kyse voi olla myös täysin puhtaasti inhimillisestä erehtymisestä.

Mielestäni Metsästäjäliiton tulisikin olla nykyistä huomattavan paljon aktiivisempi väärien ja asenteellisten uutisten korjaamisessa. Se on toki iso työmaa, mutta helpommin hoidettavissa yhteistyönä jäsenistön kanssa. Noin vuosi sitten tein asiasta liitolle toimintaehdotuksen, johon sain vastauksen: ”Tämä on erittäin hyvä ehdotus ja pistetään tämä heti tulille”. Minkäänlaista savua en tästä nuotiosta ole etsimälläkään vielä nähnyt…

Jostain syystä kuitenkin Metsästäjäliitto oli aikanaan mukana kannattamassa ”törkeän metsästysrikoksen” lisäämistä lakiin. Tämän yksittäisen lakimuutoksen jälkeen esimerkiksi karhunmetsästys on muuttunut osin melkoiseksi arpapeliksi, jossa luvallisella alueella luvallista riistaa jahdannut henkilö voi saada inhimillisen virheen seurauksena isot sakot ja/tai vankeutta (vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi), sekä lisäksi voi joutua maksamaan kohtuuttoman korkeat korvausmaksut (jopa yli 15 000 €) ja menettää työkalut jahtiaseista koirapantoihin valtiolle. Päälle vielä vuosia metsästyskieltoa ja somelynkkausta.

Tutkinnassa käytetyt pakkotoimet ja menetelmät ovat ”rikoksen vakavuuden” määritelmän noustessa kasvaneet. Harvaan asutulla maaseudulla jonne poliisin vasteajat ovat pitkät, saakin nykyään kuulemma helpommin poliisipartion paikalle ilmoittamalla suden salametsästyksestä kuin ihmisen pahoinpitelystä tai omaisuusrikoksesta.

Vielä 1975 Suomessa sai metsästyslain mukaan vallesmannilta sudesta 500 mk tapporahan ja lämpimät onnittelut yhteiskunnalle tehdystä palveluksesta.

Luontorikollisilla on kuitenkaan erittäin harvoin mitään tekemistä oikeiden metsästäjien kanssa. Metsästäjät maksavat vuosittain merkittäviä summia riistanhoito- ja pyyntilupamaksuihin. Näitä maksutuloja käytetään mm. riistavahinkojen ja riistan elinympäristöä merkittävästi parantavien hankkeiden toteuttamiseen, mikä edistää laajemminkin luonnon biodiversiteetin säilyttämistä ja lisäämistä. Metsästäjät ovat perustaneet useita lintukosteikkoja (mm. yhteistyössä WWF:n kanssa) ja ennallistaneet tuotantokäytössä olleita soita. Metsästäjät ovat aktiivisesti luontoa ja elinympäristöä vaalivia ja suojelevia toimijoita. Tiesitkö esimerkiksi, että metsästäjät ovat tehneet talkoilla ja vieneet luontoon satoja tuhansia linnunpönttöjä viime vuosien aikana?


Metsästysalueet ja mahdollisuudet

Metsästysmahdollisuuksia kavennetaan koko ajan. Metsästykseltä poissuljettuja suojelualueita perustetaan lisää vuosittain. Luonnonsuojelualueiden keskeisenä tavoitteena on luonnon biologisen monimuotoisuuden sekä luontotyyppien ja luonnonvaraisten eliölajien suotuisan suojelutason turvaaminen, mikä onkin hyvä asia. Monilla suojelualueilla suojelun peruste on esimerkiksi tiettyjen harvinaisten kasvien tai hyönteisten suojelu sekä kansallispuistoissa luonnonmaisemat ja virkistysaluetoiminta. Niinpä niillä jokaisella alueilla voitaisiin metsästää kaikkia riistaeläimiä, koska yksikään riistaeläin ei Suomessa ole vaarassa joutua sukupuuttoon. Mutta ei, silti metsästys kielletään lähes poikkeuksetta.

Surkuhupaisaa tässä on se, ettei ilman metsästäjien apua esimerkiksi linnustonsuojelualueilla ja kosteikoilla suojelun perimmäinen tarkoitus edes toteudu. Ilman haitallisten vieraspetojen ja muiden pienpetojen määrän rajoittamista suojelualueista tulee Suomen luonnolle haitallisten vieraslajien reservaatteja suojeltavien lajien kustannuksella.


Susiongelma

Meillä Suomessa on järkyttävä susiongelma. Susi tappaa jahtikaudella vähintään koiran viikossa, kaiken muun inhimillisen tuskan, ahdistuksen ja harmin lisäksi. Susien aiheuttamia koiravahinkoja on viime vuosina tapahtunut jo useita satoja kertoja, niin metsällä kuin kotipihoissakin. Tämä kotikutoinen suomensusi ei monien selvien näyttöjen nojalla ole edes puhdas harmaasusi, vaan erilaisten ”suojelutoimien” seurauksena syntynyt saunasusikanta, joka ei enää välttele asutusalueita, saati pelkää ihmisiä.

Kaiken lisäksi tutkijat säännönmukaisesti valehtelevat niiden laadun ja määrän. Tutkimustuloksia sekä -metodeja pimitetään, arviot esitetään aina tarkoituksellisen ”turvallisesti” alakanttiin. Luvut julkaistaan lisäksi maaliskuun tilanteen mukaan, vaikka rehellisintä olisi kertoa vähintäänkin kaksinkertainen luku, joka todellisuudessa on metsissä jahtikauden alussa. Suomalaista sutta väitetään äärimmäisen uhanalaiseksi, vaikka se on tosiasiallisesti osa kymmenien tuhansien susien euraasialaista kantaa. Eläimet kun eivät välitä ihmisten kartalle piirtämistä poliittisista rajoista.

En tunne metsästävästä lähipiiristäni ketään, joka täysin luottaisi Luken tutkimuksiin tai toimintaan. En ymmärrä miksi Metsästäjäliitonkaan meidän edustajinamme kannattaisi luottaa, jos he todellakin meitä edustavat.

Ikiaikainen metsästyskulttuurimme omilla kansalliskoirillamme on monin paikoin jo estynyt susivaaran vuoksi. Parasta sudenhoitoa olisi kaikkien ihmistä tai koiraa pelkäämättömien susisekuleiden poistaminen aina tavattaessa.


Villisika

Villisika-asioissa meitä metsästäjiä viedään kuin litran mittaa. Nykyään vedätyksen takana ei ole punavihreä ideologia, vaan miljardien liikevaihtoa jauhavan lihateollisuuden rahat. Pääoma on saanut juoksupojikseen tietysti Maa- ja metsätalousministeriön ja Riistakeskuksen, mutta jostain syystä myös Suomen Metsästäjäliitto on hypännyt siihen samaan kelkkaan. Porukkaan, jossa pyritään tuhoamaan luontaisesti levinnyt riistalaji ”parempien” bisnesten tieltä.

Metsästäjäliitto alleviivaa kaikissa muissa toimissaan kestävän kehityksen eettisiä periaatteita, mutta villisian kohdalla se on valmis järjestämään valtakunnallisia siantappojahteja, joiden ainoa tavoite on estää tämän arvokkaan riistalajin levittäytyminen ja kannan vahvistuminen suurimpaan osaan Suomea.


Maailmanlopun meininkiä

Ei maailmanloppu tule kertapamahduksella, vaan pienenä pihinänä edusmiestemme kerätessä torjuntavoittoja. Surullisen kuuluisaksi on tullut lausahdus ”tämän kanssa voimme elää…”.

Oma lukunsa on vielä erilaisten luontojärjestöjen kanssa tehtävä julistuksellinen yhteistyö. Metsästäjäliitto haluaa ilmeisesti imagosyistä miellyttää metsästyksen vastaisia tahoja, joiden perimmäinen tavoite on kuitenkin metsästyksen lopettaminen… Tätä on todella vaikea ymmärtää. 🤔


Toiveiden tynnyristä

Sitten on tietysti vielä lisää monia asioita, jotka voisivat tulevaisuudessa olla paremmin. Tässä kohtaa on ehkäpä helpointa katsoa erään populistisen Katalonian puolustajan somevirtaa. Siellä halutaan hirviaseille, patruunoille ja hirvikoirille verovähennysoikeus. Lisäksi sallittaisiin joutsenen ja kanahaukan metsästys. Ja kaiken muun kauniin lisäksi vielä kirsikkana kakun päällä sallittaisiin karhun perinteinen kevätmetsästys. Lyijykieltokin on tulossa vain hänen kuolleen ruumiinsa yli.

Kuulostavat kaikki varsin hyviltä, kannatan asiaa lämpimästi. Toivotaan, että näiden esittäjäkin tekee niiden eteen kaikkensa.


Sinä voit vaikuttaa…


Nyt sitten se tämän kirjoituksen tärkein asia. Kerro sinä, miten meillä sinun mielestäsi menee? Onko jokin yllä kerrotuista asioista mielestäsi tärkeä? Onko jotain muita asioita, johon haluaisit muutosta? Nyt sana on vapaa!

Koostan tämän blogin kommenteista sekä Facebook ja Instagram -keskustelusta suuntaviivat Suomen Metsästäjäliitolle ja sen tulevalle uudelle toiminnanjohtajalle. Mihin heidän tulisi meidän edustajinamme jatkossa keskittyä ja mitkä asiat voisi jättää vähemmälle. Meille tärkeän Metsästäjäliiton kun tulisi olla myös meidän yhteinen äänemme.



#BerettaTribe #teamsakonordic

Lisätietoja:

http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2018/11/onko-salarakastelu-rikos.html
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2019/02/kritiikkia-keskustan-erapoliittiseen.html
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2018/05/medialla-on-yksisuuntainen.html
http://www.terveisetravintoketjunhuipulta.com/2018/01/sikamaista-vedatysta.html






tiistai 12. marraskuuta 2019

Skull hooker ja trofeen valmistus



Sain Trofee.fi -pajasta/verkkokaupasta testattavaksi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa hitiksi nousseen Skull hookerin. Patentoitu idea on nerokkaan yksinkertainen. Trofeekalloa ei tarvitse sahata, eikä siihen myöskään porata edes ruuvinreikiä. Keittämisen, puhdistamisen ja (valkaisun) jälkeen kallotrofee vain nostetaan pöytätelineeseen tai seinäkoukkuun.


Pöytätelineen ja seinäkoukun asennus sujuu muutamassa minuutissa.


Trofeen voi koska tahansa irrottaa telineestä nostamalla sen pois koukusta. Tämän yksinkertaisemmaksi ja näyttävämmäksi ei trofeen esille laittaminen voi juurikaan tulla. Skull hookeri -telineeseen sopii hyvin keskikokoisten ja pienten hirvieläinten sarvitrofeet sekä esimerkiksi vaikka karhun kallotrofee. Seinäteline kääntyy sivusuunnassa ja molemmat Skull hookerit voidaan säätää 12 eri kulmaan, mahdollisimman luontevaan/näyttävään asentoon.






Samaan telineeseen voi nostaa esimerkiksi peuran tai kauriin trofeet, mutta kannattaa toki muistaa fysiikan lait. Iso peuran sarvitrofee muodostuu helposti jonkin verran yläpainoiseksi. Varmuuden maksimoimiseksi teline kannattanee varmistaa ruuvaamalla alustaan, jos se on vähänkin vilkkaamalla paikalla.






Ripustus on nerokkaan yksinkertainen. Kallo vain nostetaan kolmihaaraiseen telineeseen ja se pysyy siinä omalla painollaan ilman mitään kiinnikeitä.






Samat trofeet seinätelineeseen nostettuna.


Koukkuun ripustettu trofee on selvästi näyttävämpi ja helpommin asennettu, kuin taustalevyyn kiinnitetty.


Koukkuun ripustus tekee trofeesta kolmiulotteisemman ja antaa siten myös isomman/näyttävämmän vaikutelman.

Skull hooker on viimeistellyn ja laadukkaan oloinen tuote. Tätä kirjoitettaessa seinäkoukun hinta on 34,90 € ja pöytätelineen 64,90 €.  Ovat siis laatuunsa ja käytännöllisyyteensä/näyttävyyteensä nähden myös ihan kohtuullisen hintaisia. Eli vahva suositus, ilman muuta aion itsekin siirtyä jatkossa ripustamaan kallotrofeet näillä.



Trofee.fi -paja ja verkkokauppa



https://www.instagram.com/trofee.fi/ 



Trofee.fi -sivuston valikoimiin kuuluu mm. trofeiden valmistus yli 20 vuoden kokemuksella, eli halutessasi saat tilattua koko trofeen valmiina koukkuun ripustettavaksi tai taustalevyyn valmiiksi kiinnitettynä.


Trofeiden valmistus

Majava 80 €
Kauris 100 €
Peura 120 €
Hirvi 140 €
Saksanhirvi 160 €


Verkkokaupasta löytyy myös laaja valikoima taustalevyjä yms. tarvikkeita, kuten villisikatrofeille lehvät ja täyttöliimat, sekä toimivat kiinnitysruuvit ja paljon muuta.

https://www.trofee.fi/





tiistai 5. marraskuuta 2019

Tehdasvierailulla ja jahtihommissa Italiassa



Havahduin kännykän kilahdukseen kesän lopussa elokuun 5. päivä klo 8:52. Se oli kutsu kansainväliseen #berettatribe -jahtiin Italiassa. Riittää kun ilmoittautuisin mukaan ja hilaisin itseni Milanon kentälle aamupäiväksi 25.10. Beretta huolehtisi ohjelmasta siitä eteenpäin perjantaina ja lauantaina. Äskeinen aamuäreyteni oli tipotiessään. Lähtisinkö? Totta helvetissä. Olin siis juuri saanut Italiasta ”tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä”.

Piinallisen hitaasti madelleiden 81 päivän ja levottomasti nukutun yön jälkeen löydän lopulta itseni pikkubussista matkalla Berettan pääkonttorille Gardone Val Trompiassa, Brescian maakunnassa Italiassa. Matkaseurakseni olin saanut Suomesta kaksi suut virneessä hymyilevää kaveria, nimittäin Instagramista tutut Tonin (@nordicshot) ja Petrin (@roebuck624).




Paikan päällä kaikki on vaikuttavaa, maisemat, rakennukset, tehdas, tuotteet, museo, historia, ihmiset, metsästys… Lienee syytä aloittaa kertomus kuitenkin alusta. Tällä kertaa ei ihan pääse heittämään ”jo muinaiset roomalaiset” aloitusta, mutta ei paljoa puutukaan.



Beretta -historiaa


Yksi asehistorian legendoista sai alkunsa 500 vuotta sitten renessanssin Italiassa. Arkistoissa säilyneen kuitin mukaisesti Mastro Bartolomeo Beretta, kotoisin Brescian maakunnasta Gardonesta, oli saanut myydyksi rikkaalle ja vaativalle Venetsian tasavallalle 185 hakapyssyn piippua 296 kultadukaattia vastaan.


Vuonna 1526 Mastro Bartolomeo Beretta Gardonesta sai maksuksi 296 dukaattia myytyään 185 hakapyssyn piippua Arsenale di Venezialle (tämän kuitin mukaisesti). Kuva: beretta.com

Venetsialainen kultadukaatti 1400-1500-luku. Kuva: bukowskis.com

Suoraan kullan arvosta (rahan paino 3,494 g, josta 98,6 % puhdasta kultaa) muutettuna kauppa oli 41.440 € arvoinen (dukaattien nykyisellä keräilyarvolla n. 90.000 €). Ajan ostovoiman perusteella kauppa oli kuitenkin paljon arvokkaampi. Nimittäin vain hetkeä aiemmin oli Paavi Leo X laskenut markkinoille aneita Pietarinkirkon rahoittamiseksi. Synneille oli tarkkaan lasketut kurssinsa: sodomia 18 dukaattia, kirkonryöstö 9, noituus 6 ja vanhempien murha vain 4 dukaattia.1) Tarina ei kerro mihin kaikkeen toimintaan Mastro Bartolomeo Beretta saamansa maksun käytti, mutta 15 sukupolvea on suorana jatkumona työstänyt hänen aloittamaansa menestystarinaa.

Bartolomeo Berettan pojasta Jacomosta ja hänen pojanpojastaan Giovanninosta tuli molemmista piippuseppiä. Beretta jatkoi kasvuaan perheyrityksenä. Vuoteen 1698 mennessä he olivat Gardonen toiseksi suurin mutta kaikkein laadukkaimpana tunnettu aseiden piippujen valmistaja. Berettat jatkoivat tuotantoa palvellen kuohuvan Euroopan johtajien tarkkuuspiipputarpeita Napoleonista Habsburgeihin.  Nykyinen osakeyhtiö Fabbrica d'Armi Pietro Beretta S.p.A. on saanut nimensä Pietro Berettalta (1791-1853), joka määrätietoisesti laajensi jo legendaksi muodostuneiden piippujen tuotantoa ja markkinointia.

Pietron kuoleman jälkeen vuonna 1850 hänen poikansa Giuseppe otti vastuun tuotannosta ja päätti aloittaa kokonaisten aseiden valmistuksen. Vuonna 1860 Beretta teki 300 omaa ampuma-asetta vuodessa. Kysynnän kasvaessa jatkuvasti tuotantoa nopeammin Beretta toimitti jo 8000 asetta vuonna 1880.

Pietro Beretta. Kuva: beretta.com


Giuseppen vanhin poika (isoisänsä mukaan nimetty) Pietro aloitti johdossa vuonna 1903. Beretta-perheyritys on elänyt koko ajan historian virrassa, niinpä ensimmäinen ja toinen maailmansota laajensivat tehtaan tuotannon moninkertaisiksi. Valtavan kysynnän takia käsityöläisarmeijasta kehittyi modernia tuotantotekniikkaa hyödyntävä tehdas. Pietro johti yritystä 54 vuotta, kunnes hän kuoli vuonna 1957. Pietron poikien Giuseppe (1906-1993) ja Carlo (1908-1984) ohjauksessa yrityksestä tuli monikansallinen ja se saavutti vahvan aseman metsästys-, sotilas- ja urheiluaseiden aloilla.


Kuva: beretta.com

Ugo Gussalli Berettan ja hänen poikiensa Pietron ja Francon johdolla Beretta on kasvanut viime vuosikymmeninä entisestään kansainvälisillä markkinoilla strategisten yritysostojen seurauksena. Myös tuotevalikoima on laajentunut mm. optiikan, vaatteiden ja lisävarusteiden sektoreille.  Berettan konserniin kuuluu nykyään jopa kolme viinitilaa. Konsernin palveluksessa työskentelee n. 2600 työntekijää ja sen liikevaihto vuonna 2018 oli 678,3 miljoonaa euroa.


Toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja Franco Beretta, Yhtiö on pysynyt suvun hallussa lähes 500 vuoden ajan. Franco on 15. omistajasukupolvea.  Kuva: Toni (@nordicshot)

Beretta valmistaa noin 1500 asetta päivässä. Tuotanto ulottuu haulikoista karbiineihin ja pistooleista rynnäkkökivääreihin. Tuotannosta noin 90% koostuu metsästys- ja urheiluaseista. Yli 75% aseista lähtee vientiin, noin sataan maahan ympäri maailmaa.


Berettan haulikot ovat voittaneet enemmän kansainvälisiä kilpailuja kuin mikään muu merkki.


Kaliiperin vaihdosta haaveilevat Petri (@roebuck624) ja Toni (@nordicshot



Berettan tehdas


Huippumodernit tehtaat ovat ehkä hieman tylsiä katsottavia. Isoissa halleissa on silmiinpistävän vähän ihmisiä töissä. Kuten jo aiemmalla Italian matkallani Franchin tehtailla sain huomata, tehdas on täynnä robottiohjattuja CNC-työstökoneita, jotka toimivat täysin automaattisesti tarvittaessa yötä päivää. Koneen työkalut osaavat säätää itseään jopa työstöterän kulumisen mukaan millin tuhannesosien tarkkuudella. Robotti analysoi itsenäisesti huoltotarpeensa ja ilmoittaa niistä automaattisesti tehtaan kunnossapito-osastolle. Kerran vuorokaudessa puretaan valmiit komponentit ulos ja ladataan raakapalikat sisään.




Vasta kokoonpano-osastolla on reilusti ihmisiä töissä. Laaduntarkkailua, testausta ja tuotekehitystä ei myöskään voi eikä kannata automatisoida. Ihmisillä on korvaamaton paikkansa myös ”Premium Guns” -osastolla. Parhaat aseet tehdään edelleen tinkimättömällä ammattitaidolla artesaanityönä. Yhden aseen pelkkään koristeluun kaivertamalla kuluu huippuammattilaisella 100 – 800 työtuntia. Ei ihme, että näiden aseiden alkaen hinnat liikkuvat 60.000 – 80.000 € tietämillä. Ihan kaikki on räätälöitävissä, joissakin on jopa koneiston sisällä koristekaiverruksia, mutta tyypillisimmillään valitaan mittatilaustukin puut ja aselaukkujen materiaalit. Halutessaan voi tilata vaikka kokonaisuuden, jossa vyö ja lompakko ovat samaa settiä aselaukun kanssa. Oikeasti mitään hintakattoa ei ole, asiakas voi toivoa miltei mitä tahansa, jos on valmis lunastamaan esimerkiksi seitsemännumeroisen hintalapun.



Kuva: beretta.com



Jäin miettimään aiemmin kuulemiani Franco Berettan sanoja: "Keskitymme laatuun. Se kannattaa aina. Hyvää laatua, hyväksyttävään hintaan". Niinhän se menee, että Ferrarinkin voi saada hankittua edullisesti, muttei koskaan halvalla. Laadulla on aina arvoisensa hinta.








Berettan museo


Paikka on sanoinkuvaamattoman erityinen. Kokoelma koostuu yli 900 aseesta, joista kukin on erilainen. Pyörin paikalla vitriiniltä toiselle säntäillen kuin lapsi karkkihyllyjen välissä. Yritin saada näyttelystä jäsenneltyä kokonaiskuvaa ja kuvareportaasia tähän blogiin liitettäväksi. Turha toivo, näyttelyesineitä on paljon enemmän kuin puolessa tunnissa ehtii sisäistää, ja toisaalta kuvien ottaminen lasikaappien takana olevista aseista on käsivaralta miltei mahdotonta. Niinpä on parempi antaa asiantuntijan esitellä kokoelmaa videolla :)









Majoitus


Majoitumme iltahämärissä vaatimattomalle maatilamatkailufarmille ”Agriturismo Cella di Montalto” Pavian maakunnassa. Jos olet alueella omatoimimatkalla, voin suositella paikkaa. Tilakokonaisuus on romanttisen viehättävä ja ympäristön maisemat uskomattoman kauniita. Paikan tarjoama ruoka on aitoa ja konstailematonta maalaisruokaa. Huoneet ovat karuja, mutta riittäviä ja majoitus varsin edullista. Henkilökunta ei juuri puhu englantia, mutta käsiä heiluttelemalla ja hymyilemällä asiat selviävät, kuten aina Italiassa.

www.celladimontalto.com





Jahtipäivän aamu on paras aamu



Jahtipäivä


Retken yksi odotetuimpia asioita oli tietysti jahtipäivä. Lähdemme sumuisessa aamuhämärässä kohti Rocca de’ Giorgi  metsästystilaa, joka sijaitsee Scuropasson laaksossa, Pavian maakunnassa Lombardiassa.




Alue koostuu noin 1000 hehtaarista maata (vuoria, metsiä, viinitarhoja ja rinneniittyjä). Kansainvälinen #berettatribe -ryhmämme jaetaan neljän/viiden metsästäjän seurueiksi, lisäksi mukaan tulevat vielä koirat/koiranohjaajat ja paikalliset metsästyksen avustajat. Metsästys on siis fasaani- ja pyyjahtia seisovilla koirilla. Mainittakoon vielä, että linnut ovat villiä tai keväällä istutettua luonnonkantaa, eivät tätä jahtia varten vapautettuja tarhalintuja.




Lyhyen automatkan jälkeen pääsemme itse asiaan. Lähdemme maastoon pienestä lehtipuumetsiköstä, jonka läpi virtaa puro. Isojen lehtipuiden oksien välistä siivilöityvä auringonvalo luo taianomaisen tunnelman. Seurueemme muut jäsenet ovat Espanjasta ja Italiasta, kuten tietysti oppaammekin. Täytyy sanoa, että aavistuksen jännitin metsästyskulttuuriemme eroja, kun aikaisemmista kokemuksista tiesin Italiassa ammuttavan hieman eri käytännöllä kuin Suomessa. Tunnelmaa vahvisti se, etteivät oppaamme puhuneet montaa sanaa englantia ja muiden puhe kuulosti korvissani latinalta.

Eksotiikkaa lisäsi se tosiasia, etten ole tottunut käsittelemään puoliautomaattihaulikoita. Tai siis olen niillä kyllä ampunut ja osaan käsitellä niitä turvallisesti, mutta yleensä jahdeissa ja radalla käytän lähes poikkeuksetta perinteistä taittuvaa päällekkäispiippuista haulikkoa. Valitsin kuitenkin aamupäivän aseeksi Beretta A400 UltraLiten, koska halusin tutustua siihen avoimin mielin ja lisäksi aavistelin päivästä tulevan fyysisesti rankan kokemuksen. Beretta A400 UltraLite on mukavan pehmeä ampua ja kevyt käsitellä. Se on juurikin suunniteltu tällaisia jahteja silmällä pitäen, sen paino on vain 2,7 kg.




Olin siis astunut mitä mukavimmalla tavalla epämukavuusalueelleni. Kaiken hämmennyksen keskellä fiilikset olivat kuitenkin aivan loistavat. Elämystähän tänne oli tultu hakemaan, ja nyt sitä oli tarjolla yltäkylläisesti. Lyhyen patikoinnin jälkeen pääsemme riistapellolle ja koira pääsee vapaaksi. Siirrymme etenemään parin kymmenen metrin välein avorivissä, koiran juostessa siksakkia etumaastossa.




Kahlaamme polvenkorkuisessa kasvustossa, alla märän liukasta hiekkasavea, pikkuhiljaa jyrkkenevää rinnettä ylöspäin. Ensimmäinen fasaani pyrähtää vasemmalla puolellani lentoon, ja ainakin kolme seurueeni metsästäjää täräyttää ensijännityksessä haulit ilmaan. Fasaani putoaa kuin lapanen lapsen kädestä.








Jatkamme yhä jyrkkenevän rinteen kapuamista. Ennen viinitiluksille pääsyä tulee vielä pari hyvää tilannetta, joista toinen fasaani eräksi. Kun sitten saavumme viinitarhalle, on tunnelma jotenkin täysin epätodellinen, lähes sadunomainen. Olen todella kiinnostunut viineistä. Tykkään vertailla, maistella ja keskustella niistä. Olen aina halunnut päästä käyskentelemään viinitarhassa ja nyt! Olin haulikko kädessä siellä. Olin päässyt yhdistämän kaksi suurta intohimoani, viinin ja metsästyksen samalla kertaa.






Viinisato oli jo kerätty, mutta sieltä täältä saattoi löytää pieniä jo hieman rusinamaisia rypäleterttuja. Näitä mutustellessani unohdin hetkittäin, että olimme jo ainakin 200 metriä korkeammalla kuin lähtöpaikkamme. Reisissä tuntui ja pulska poika puuskutti. Matka jatkui, rinteen yli kohti vielä korkeampaa mäkeä. Korkeutta ja jyrkkyyttä on vaikea havaita kuvista, mutta rinteet olivat paikoin lähes konttausjyrkkiä.



Kuva: Daniele Borghetti

Kuva: Daniele Borghetti


Pikkuhiljaa lämmittävä aurinko nostaa rinteiden märästä maasta sumua ja paikoin näkyvyys laskee vain hieman pidemmäksi kuin haulikon kantama. Viinitarhoilta päästyämme tulemme vuoristoniityille, jotka ovat aivan erinomaisen hankalia kulkea. Jo pelkästään märkien ja liukkaiden hiekkasavirinteiden kulkeminen vaatii varovaisuutta ja määrätietoisuutta. Mutta vuoriniityillä kasvaa lisäksi piikikkäitä pensaita pohkeen korkeudelta kainaloihin, sekä kaiken maailman takiaista tahi piikkisiementä joka lähtöön.




Joka puskan kohdalla kompastelin seuraavaan puskaan. Housut vanhenivat vähintään viidellä vuodella jo aamupäivän jotostelun jälkeen, eli täynnä revenneitä silmäpakoja sekä takertuneita piikikkäitä siemeniä/takiaisia. No, se oli pieni hinta tästä aamun jahdista, jossa tilanteita tuli kivan tasaiseen tahtiin. Olin suotta miettinyt jahtikulttuurien eroja, tällä kertaa kaikki toimivat turvallisen hallitusti. Itsellenikin oli mukavia onnistumisia aivan riittävästi (kiitos Haulikkokoulun, johon sain kimmokkeen edellisellä, ei niin hyvin haulikoidulla Italian reissulla).




Rinteillä oli monin paikoin kyttäyskoppeja ja ruokintapaikkoja. Tallatussa mudassa näkyi paljon villisian- ja kauriinjälkiä, sekä muutaman kerran todella isoja koiraeläimen jälkiä. Sainkin siitä ajatuksen ja aloin kysellä metsästysoppailtamme paikallisesta susitilanteesta. Varsinaisesti yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta puhuin englanniksi, suomeksi ja viittomakielellä, näytin myös kännykällä kuvia. Pian kysymykseni meni selvästi perille ja sain kuulla kettuuntuneelta kuulostavan sadattelun, josta ymmärsin varmasti ainakin ”problema terribile”. Ja sen että EU näkee tilanteen tyystin toisin kuin paikalliset, joiden kotieläinten, koirien ja riistan riesana paikalliset sudet ovat. Ei siis mitään uutta tässä suhteessa.


Väsynyt mutta onnellinen


Aamupäivän jahti alkaa olla ohi ja alamme laskeutua kohti metsikköä, josta lähdimme muutamaa tuntia aiemmin liikkeelle. Oikeastaan tässä vaiheessa huomasin vasta ihan tosissaan kunnolla varoitusmerkit jaloissani. Toki ylöspäin mennessä jalat olivat olleet hapoilla ja hengitys puuskutti, mutta nyt alaspäin liukastellessa jokainen askel tuntui kivuliaalta pistolta polven yläpuolella reisissä. Aurinkokin oli noussut jo paahtamaan kesäisissä lämpötiloissa. Purin hammasta yhteen ja venkoilin alaspäin hiki otsalla muiden mukana.

Klubitalolle päästyämme tyhjensin saman tien pullollisen kylmää vettä, kunnes silmäni osuivat lähes yhtä suosittuun janojuomaan, Prosecco-kuohuviiniin, joita oli avattu pullotolkulla jäiden sekaan tarjolle. Siinä samassa huomasin ainakin kymmenen lajin antipastopöydän… elämä alkoi jälleen tarjota parastaan pienten koettelemusten jälkeen.


Aamupäivän saalis #berettatribe. Kuva: Daniele Borghetti


Siinä väsyneenä klubitalon seinustalla istuskellessa, tarjoamista nautiskellen, taisi ajatuskin hieman hämärtyä ja tilannetajuni kadota. Ehkäpä myös tunnin aikaeron takia alkoi ruokahaluni olla ihan kohdillaan. Jotenkin en vain pystynyt selkeästi ymmärtämään, että tämä kuohuviini ja suupalatarjoilu oli vain ruoanodotteluruokaa… ei siis kevyt pikniklounas ulkona upeita maisemia katsellen, kuten sen olin ymmärtänyt.

Olin jo ehtinyt imuroida aivan loistavasta buffetista lautasen ja lasin toisensa perään, kylläiseksi asti… kun isäntä kutsuu sisälle lounastamaan. Päästyäni pöytään, huomasin ruokailuvälineiden ja katettujen lasien määrästä, että nyt mennään pidemmän kaavan mukaisesti. Hätäinen ”Ave Maria” paikalliseen tapaan esirukouspyynnöksi ja perään varmistukseksi PRKL, asemia ei jätetä. Näistä selvitään tuli mitä tuli…

Ja tulihan sitä… aivan mainiota settiä riistaruokaa fasaanista gemssiin, mutta onneksi (ilmeisesti myös tarkoituksella) tarjoilu toimi verkkaisesti, viinejä maisteltiin (ei ryypätty) ja aikaa käytettiin. Tämä on juurikin yksi asia mitä rakastan italialaisissa. Paikan tullen heillä on kaikki maailman aika keskittyä elämän hetkellisiin nautintoihin. Kun loppuhuipennukseksi saan eteeni lasillisen mainiota grappaa, olen jo unohtanut aamupäivän rasitukset ja iltapäiväjahdin tulemukset.

Pienen sikaritauon jälkeen alan taas keräillä itseäni edustuskuntoon. Nyt on maha täynnä, mutta ajatus kirkas. Lähdenkin ensimmäiseksi valitsemaan itselleni tutumpaa päällekkäispiippuista asetta. Löysin asehuoneesta Beretta 690 Field III:n. Tämä on itselleni rakas ja tuttu ase, omassa kaapissani kaliiperi 20/76, nyt vain hieman raskaampi 12/76.




Jaamme uudet jahtiseurueet ja pääsen Tonin kanssa samaan porukkaan. Toni on hauskaa seuraa ja onhan se muutenkin mukavaa, jotta voi jakaa kokemuksia heti tuoreeltaan suomeksi. Klubitalo on melko korkealla rinteessä. Kun lähdemme iltapäivän jahtiin liikkeelle suoraan talolta, on alku kevyttä. Vaikka keskivartalo on pinkeä kuin rantapallo ja aamupäivä tetsattu rinteitä, ei väsymys tunnu juuri lainkaan kulkiessa tasaista ja lievää alamäkeä. Niinhän se on, ”hyvä ruoka, parempi mieli”.


Kuva: Toni (@nordicshot)




Pääsemme jälleen viinitarhalle ja sama hieno fiilis täyttää mielen. Kevyellä mielellä jatkamme myös rinnettä alaspäin ja muutaman tilanteen seurauksena myös lintujakin putoaa reppuun. Itsekin pääsen ensin pummaamaan, mutta seuraavassa fasaani putoaa siistillä hyvällä osumalla. Mikä voisi olla paremmin. Kuljemme hissukseen kesäisessä auringonpaisteessa viinitarhoja ja niittyjä, kumpareita pääosin alamäkeä. Koira juoksee edestakaisin edessä, tilanteita tulee tasaisesti ja maha täynnä elämä hymyilee.

Sitten se tapahtuu… tajuan meidän tulleen jo pitkään vain alaspäin kohti laakson pohjaa ja käännymme nyt kaartaen kohti ylärinteitä. Olemme useita satoja metrejä alempana kuin lähtiessä. Parin nypäleen jälkeen alkaa aamupäivän kiipeily tuntua jaloissa maitohappoina. Näen kuitenkin taistelun olevan vasta alussa.

Sen verran kuuma alkaa olla, että koirakin on onneksi melko väsynyt, eikä lintujakaan tule yhtä taajaan esiin. Ja jos olen ihan rehellinen, niin kiipeäminen muuttuu niin tuskaiseksi, etten enää ole edes kiinnostunut jahdista. Enemmänkin siitä, miten täältä selvitään kunnialla takaisin. Nousua jatkuu vain nousun perään… ja mäeltä näkyy toinen mäki.

Alan taktikoida ja pitää lyhyitä taukoja. Onhan se hieman noloa, mutta minkäs teet. Pulska poika etenee kanan askelin ja luottaa ettei sitä jätetä vuorille harhailemaan. Välillä taas hieman kovempi tahti päälle, ikään kuin näyttäen, ettei tässä mitään "still going strong", NOT. Rinnettä vaan riittää kiivettäväksi kilometri toisensa perään. Jossain vaiheessa lakkasin ajattelematta koko tilannetta, jahtia tai Italiaa. Laitoin vain auringon paahtaessa konemaisesti töppöstä toisen eteen. Vaikka tämä ei ollut kilpailu, olin päättänyt voittaa sen.

Ja PRKL lopulta voitinkin sen! Klubitalolla katselin älyrannekkeen tuloksia päivän jahdista:







Toni (@nordicshot) ja Madeline (@germanhuntingtrophy) päivittävät somea… minä tarkistan sydänkäyrää... Kuva: Petri (@roebuck624)

Kannatti kiivetä, ylhäältä löytyi Jessica Tosti (@jessicatosti). Kuvasta näkyy kolmen onnellisen miehen lisäksi myös, mitä rinteiden piikkipuskat tekevät tweedhousuille. Kuva: Alessio (@alessioberger)



Paikallinen metsästyslehti Armi e Tiro teki jutun tästä #berettatribe -jahdista. Pidempi versio on kuulemma paperilehdessä, mutta sähköinen juttu löytyy täältä: https://www.armietiro.it/caccia-social-11263


Jos olet kiinnostunut Pohjois-Italiassa jahdista, linnuista suurriistaan, niin kannattaa käydä kurkkaamassa tarjontaa täältä: www.gghuntingservices.it





Adoro L'italia



Sunnuntaiaamuna herään vielä auringon noustessa ihailemaan majapaikkamme ympäristön kauniita maisemia.










Tein päätöksen, jotta tänne tullaan vielä takaisin, mutta kunnon täytyy olla parempi!




#BerettaTribe #teamsakonordic

1) Ari Turunen; Ettekö te tiedä, kuka minä olen: Ylimielisyyden historiaa