Perinteisten peuravalkeiden paikka

Nyt on aika taas istua hetkeksi viinilasin ääreen. Tänään viimeisenä päivänä olin vielä peurakyttyyllä. Keli oli mukavan lämmin, selvästi plussalla. Kausi oli kuitenkin kaikkineen erittäin haastava. Henkilökohtaisesti sain kaadettua ainoastaan neljä peuraa.

Onko se paljon vai vähän, on toki hyvin suhteellinen asia. Parhaimpana kautena kaatoja on tullut jopa 11. Siihen nähden tulos jäi toki selväksi pettymykseksi. Myös kyttyyllä vietettyyn aikaan suhteutettuna tämä kausi oli ehdottomasti pettymys. Kytiskertoja kertyi kaikkiaan 52, eli saalista keskimäärin joka 13. kerralla. Toisaalta käytetystä tuntimäärästä kertyy yli neljä täyttä työviikkoa. Se on aika paljon yksin puussa istumista pimeässä sateiden, myrskyjen ja pakkasten armoilla.

Pieni saalismäärä selittyy alkukauden vaikeiden keliolosuhteiden, mutta ehkäpä eniten omien valintojen kautta. Tällä kaudella halusimme kaverin kanssa tehdä jahdista ihan tarkoituksellisesti hieman urheilullisempaa. Keskityimme lähinnä kahdelle ruokinnalle, jotka sijoittuvat aikaisemmista vuosista poiketen keskelle metsää peurapolkujen risteyksiin. Kytistelykin tapahtui puunrunkoa vasten nojaavalta tikastuolilta, ainoastaan naamioverkon suojasta. Toisessa paikassa etäisyyttä ruokinnalle on 40 metriä ja toisessa vain vajaat 20.

Haastavuudeltaan tätä kytistelyä vertaisin lähinnä naakimiseen. Kun ei ole koppia ympärillä, niin kaikki hajut ja äänet leviävät ympäristöön esteettä. Toki siinä samalla myös itsekin pääsee nauttimaan luonnon keskellä olemisen hyvistä ja huonoista puolista täysimääräisesti. Kaikenlainen luonnon havainnointi nousee ihan uudelle tasolle. Metsästyksestäkin tulee selvästi jännittävämpää ja jahdillisesti nautinnollisempaa kuin lämmitetyssä kopissa kykkimällä.

Kyse on tietysti jahdillisesta kokonaiselämyksestä. Vaikka jokaisella kerralla ilman muuta toivoo saavansa saalista, ei saalis itsessään ole tässäkään lajissa loppupelissä se tärkein asia. Puussa yksin pimeällä suolla tunnista toiseen hiljaisuuden keskellä istuminen on myös hyvin meditatiivinen kokemus. Zeniläisen ajattelutavan mukaan pelkkä päämäärä ei ole tärkeä vaan myös se matkalla olo, eli tie, jota pitkin kuljetaan.

Tällä hieman itseironisellakin ajattelutavalla kausi oli suorastaan menestys ;)

Huomiotta ei tietenkään voi jättää komean kapitaalipukin eräksi saantia. Se on merkittävä onnistuminen tällä kyttäystavalla, mutta harvinainen saalis millä tahansa mittarilla katsottuna. Vaikka itse en ole mitenkään erityisen trofeesuuntautunut metsästäjä, on 12-piikkisen pukin näkeminen luonnossa lähietäisyydeltä sykähdyttävä kokemus. Kun tämä vielä kaiken lopuksi päättyy onnistuneeseen kaatoon ja trofeeksi seinälle, voi kauden laskea tässäkin suhteessa huippuonnistuneeksi.

Kaverin kanssa kimpassa saimme yhteensä seitsemän kaatoa. Kun näistä muutama peura päätyy myös omaan pakkaseeni, ei lihoja tarvitse ennen seuraavaa kautta liiemmin kaupasta ostella. Kausi on näinkin täyttänyt odotukset täysin.

Usein julkisuudessakin ihmetellään, mikseivät metsästäjät myy saalistaan kaikkien saataville kauppoihin. Miksi riistalihaa on niin vähän tarjolla? Jotkut jopa kadehtivat naapurinsa ”ilmaista lihaa” pakastimessa. Heidän kannattaisi kysyä itseltään, ovatko he valmiita maksamaan lihasta myös sen oikean arvon? Suhteessa käytettyyn aikaan, vaivaan ja selvään rahaankin, on valmiiksi leikatun ja vakuumiin pakatun peuranpaistin tai -fileen hinta jotakin aivan muuta kuin tehotuotetun broilerin.

Se maksaa verta, hikeä ja pakkasen puremia kyyneleitä!

Perjantai-dokkari: Kauriinmetsästäjä

16-vuotias Liina Laine kasvoi ase kädessä. Hän oppi ampumaan samanikäisenä kuin suurin osa meistä opettelee kaunoa ja kertotaulua. Ensimmäisen saaliinsa hän kaatoi 11-vuotiaana. Metsästys ei ole Liinan perheessä vain harrastus muiden joukossa: se on linkki sukupolvien välillä.

Lähde: Yle Areena


Videon voit katsoa osoitteesta:

http://areena.yle.fi/1-3280168?autoplay=true

Sinnikäs yrittäminen tuo vihdoin tulosta

Eilen aamulla tarkistin sääennusteen heti herättyäni. Keli tulisi olemaan seuraavan vuorokauden ajan paras mahdollinen. Kireää pakkasjaksoa on kestänyt miltei kaksi viikkoa. Kokemukseni mukaan kelin lauhtuessa peurat aktivoituvat liikkeelle.

On poikkeuksellisen harvinaista, että päivän aikana ilma lämpiää yli 20 astetta. Joten iltakyttyyllä voisi olla vihdoin palkkapäivä. Aavistukseni pitivät kutinsa, jo hyvissä ajoin iltapäivällä alkoivat riistakamerat lähettää kuvia peuroista. Kuvia tulikin tasaiseen tahtiin alkuiltaan asti.

Kameran kello on kesäajassa.

Kytikselle mennessäni tiesin paikalla olevan ainakin viisi peuraa. Harmi kyllä naakimalla lähestyminen oli lähes mahdotonta. Noin 300 metrin matka repun, aseen ja kauraämpärin kanssa, yhdistettynä narisevaan pakkaslumeen, ehkäisi tehokkaasti peuratokan yllättämisen.

No, mahdoton on mahdotonta, niinpä vein eväät ruokinnalle ja kapusin tikkaita ylös puuhun odottelemaan. Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle ilmestyikin kaksi vasaa. Tuuli oli tyyntynyt lähes olemattomaksi. Peurat selvästi aristelivat ja olivat saaneet läsnäolostani vihiä. Hämärä metsä oli aivan äänetön. Tältä etäisyydeltä saatoin kuulla vasojen jokaisen askeleen.

Ikävä kyllä tämä toimi myös toisin päin. Yritin ottaa pois ensin vasemman käden kinnasta ja peurat pysähtyivät välittömästi kuuntelemaan katsoen suuntaani. Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen hivutin pikkuhiljaa käden esiin myös toisesta kintaasta. Vasat olivat entistä hermostuneempia, mutta hetken odottelun jälkeen alkoivat popsia kauraa. Nyt sain tilaisuuden nostaa Tikan poskelle, sillä seurauksella, että ruokailu loppui ja toinen peuroista nyki häntäänsä hermostuneesti.

Odotus ja jännitys oli tuskallisen raastavaa. Edellisen peurakaadon jälkeen olin ehtinyt käydä 13 tuloksetonta kytisiltaa, nyt oli vuorossa kaikkiaan jo 43. kerta tällä kaudella. En todellakaan halunnut ryssiä tilaisuutta. Napsauttaessani varmistimen pois päältä, näin jo toisen peuran lähtevän liikkeelle. Niinpä päätin lähettää terveiset heti, eli klo 16:54.

Samalla kun puristin liipaisinta, myös ristikossa näkyvä urosvasa lähti liikkeelle. Tiesin heti, ettei osuma ollut paras mahdollinen. Mutta minkäs teet… kirosin hetken mielessäni ja odottelin vielä tovin huonoa laukausta harmitellen. Seuraavaksi sitten tarkistamaan osumapaikalle jälkiä. Aluksi löytyi vain hieman karvoja, sekä muutama tippa verta. Koko lähialue on kauttaaltaan peurajälkien täyttämä. Verta löytyi niukalti ja harvakseltaan noin viiden metrin välein, niinpä etenin rauhallisesti aina välillä eteenpäin lampulla tähystäen.

Alle sata metriä edettyäni näin makuulla olevan vasan jälkien suunnalla. Jos oli ampumatilanne ollut jännittävä, niin helpotus peuran nopeasta löytämisestä oli taatusti isompi. Nopea armonlaukaus ja kauden neljäs peura oli tosiasia. Onneksi selvisin vain säikähdyksellä. Huonoimmassa tilanteessa vasaa olisi jäljitetty vaikka koko yö koirien kanssa… Nyt oli jo kaatosikaarinkin paikka.

Merkkasin lähimmän puunoksan punaista vilkkuvalla ledvalolla ja lähdin hakemaan reppua. Kaadolle palattuani perkasin peuran ja lähdin vetämään saalista tyytyväisin mielin kohti autoa ja sieltä lahtivajalle.

Vain pari tuntia lähtöni jälkeen alkoi riistakamera lähettää paikalta lisää kuvia. Peurat olivat poikkeuksellisen aktiivisia koko yön, niinpä aamulla herättyäni lähdin saman tien kytikselle, sekä viemään ruokinnalle lisää kauraa. Aamupäivä jäi tuloksettomaksi, mutta tulevina iltoina on loppukirin paikka. Enää ensiviikko aikaa ja sitten taas kärvistellään seuraavaan syksyyn.