Edellisen päivän helpon ja nopean onnistumisen innoittamana päätin eilen lähteä samoille apajille kokeilemaan uudestaan onneani. Kotona odottaa kolme tyhjää pakastinta ja alkukauden peura on kohta jo syöty. Joten edellisen päivän vasalla ei vielä pitkälle pötkitä. Lisää olisi hyvä saada, vähintäänkin pari vasaa tai potra ylivuotinen peura. Kausi kuitenkin alkaa kääntyä loppusuoralle, eikä aikaa ole hukattavaksi.
Edellisenä päivänä ruokinnalla oli ollut peuroja jo ennen neljää, joten nyt aikaistin aikataulua tunnilla. Keli oli lauhtunut kymmenkunta astetta, joten merkit viittasivat hyvään kytistelyyn. Jos ei muuta, niin miellyttävämpi istua passissa, kun ei tarvitse pukea kerralla koko vaatekomeroa päälleen.
Lievä pettymyksen tunne valtasi alaa neljän korvilla, kun ”jo” tunti oli mennyt tyhjään tuijottaessa. Tuntihan ei yleensä näissä hommissa ole juuri mitään, mutta jotenkin sitä heti toivoo edellisen hyvän onnen jatkuvan sellaisenaan.
Aurinko oli laskenut jo ennen neljää. Viiden pintaan alkoi sadella hiljaksiin lunta. Taivas oli siis pilvessä, eikä kuutamosta ollut mitään apua. Lumipyryn voimistuessa alkoivat olosuhteet olla jo melko haastavat. Katselukiikareilla sentään näki vielä kohtuullisesti ruokinnalle, joten ajattelin vielä jatkaa, voihan se keli vielä seljetäkin. Ja toisaalta vasta pari tuntia istuskeltu, joten kyllä tässä hyvin jaksaa…
Kello 17:23 olen näkevänäni jotain liikettä ruokinnalla. Keli on muuttunut vieläkin sakeammaksi, mutta nyt ilma on kuin pienen pientä jääkristallia täynnä. Ilmeisesti varsinainen lumisade on hetkeksi tauonnut ja tuuli pyörittää maasta sekä oksilta ohutta höytyä ilmaan. Saan kuitenkin sen verran selvää, että yksinäinen peura on ruokinnalla, mutta asettuu pitkittäin katselusuuntaani. Lasken kiikarit ja nostan aseen. Tähtäinkiikarissa näkyy vain epäselvä hahmo. Tähtäinkuva lisäksi ikään kuin huojuu lumihiudun pyörteissä. Nyt testissä oleva Leica Magnus 2.4-16x56 on yksi parhaista testaamistani hämäräoptiikoista. Silti silläkin tuntui melko epävarmalta. Siirryin takaisin katselukiikariin.
Loputtomalta tuntuvan ja silmiä rasittavan tihruttelun jälkeen näin kiikareilla peuran kääntyneen paljon parempaan kulmaan, lähes kyljittäin katselusuuntaani. Vaihdoin taas kivääriin ja ajattelin, jotta nyt tai ei koskaan. Ikävä kyllä kuva oli edelleenkin hyvin utuinen ja huojuva. Varmistin vielä katselukiikareilla tilanteen. Peura yhä hyvin sijoittuneena. Nyt sitten vain ampumaan. Ajatukset ovat koko ajan kahden vaiheilla. Pitäisikö kuitenkin jättää ampumatta.
No, myönnän ettei varmaankaan olisi pitänyt, mutta päätös tuli niissä olosuhteissa… sen järkevyyttä voi nyt sitten kotona lämpimässä arvostella suuntaan tai toiseen. Eli näin tähtäinkuvassa utuisen hahmon, jonka tiesin katselukiikareilla olevan hyvässä asennossa. Erotin möykyn ja jalat. Sijoitin hahmon etujaloiksi tietämieni tolppien mukaan kuvassa näkyvän möykyn oletetun lavan taakse ristikon. Sisään ja ulos hengitys. Hyvältä tuelta rauhallinen puristus…
Sinne lähtivät terveiset klo 17:30 Lapua 6,5x47 Naturaliksen saattelemina pimeään utuun.
No, huh huh. Olipa todella hermoja raastava tilanne. Laukauksen jälkeenkin vielä mietitytti. Ei sillä, olin varma osumasta, mutten vielä koskaan ole ampunut näin huonoissa olosuhteissa. Turha kuitenkaan vatuloida tilannetta, joten keräilen kamani, kiipeän kopista ja lähden otsalampun valossa ruokintapaikalle.
Samoilla hetkillä alkaa taas melko sakea lumipyry isoina hiutaleina. Porkkanapinolla peuran äskeisessä paikassa on tukku karvoja, muttei tipan tippaa verijälkiä. Koko alue on tallattu täyteen peuranjälkiä kymmenien metrien säteellä. Edempää peuran otaksuttuun pakosuuntaan näen joitakin osin lumen peittämiä pisaroita sokerijuurikaskasalla. Lähden etsimään lisää verijälkiä siltä suunnalta. Käyn eri polkuja ristiin rastiin, mutta yhtään pisaraa tai lisää karvoja ei näy… lumipyry peittää kovaa kyytiä kaikkia jälkiä alleen. Alkaa pikkuhiljaa hiipiä mieleen ikäviä ajatuksia.
Soitan kaverille, joka on muutaman sadan metrin päässä viereisellä kytispaikalla. Kaveri ja ennen kaikkea hänen jälkikoiransa tulevat paikalle viidessä minuutissa. Huokaisen helpotuksesta, sillä Demi on löytänyt meille vuosien aikana jo useamman kerran hukassa olleita peuroja. Koira pyörii ruokinnan ympärillä, eikä nyt tunnu saavan kiinni oikeista jäljistä. Eilisen peuran verijäljet ja lukuisat tuoreet jäljet sen jälkeen tuntuvat sekoittavan…
Sitten tajuan, että todellakin. Olen itsekin tulkinnut väärin näkemäni muutamat veripisarat. Ne ovat eilisestä näkyviin jääneitä. Nyt alkoi sitten todellinen epätoivo iskeä puseroon. Nyt on jo yli puoli tuntia pyryttänyt isoja hiutaleita. Reppunikin päällä on jo sentin harso. Käytännössä kaikki on peittynyt ja jäljistä on melkein mahdotonta sanoa kuinka vanhoja ne ovat.
Lähtökohta on aina se, että peuraa ei jätetä, eikä ole vielä koskaan jätetty. Niinpä paksuissa kytisvaatteissa, pää märkänä ja linssit huurussa jatkamme välillä järjestelmällisesti ja sitten taas vähemmän järjestelmällisesti etsintää pimeässä metsässä koiran kanssa. Välillä kuljemme sata tai parikin sataa metriä eteenpäin jatkuvasti joka suuntaan haarautuvia polkuja. Tai rämmimme yksittäisten jälkien perässä syvässä lumessa.
Noin tunnin hakemisen jälkeen Demi saa lopulta yhdeltä polulta vainun ja löytää uralta kuusen suojaan loikanneen lumen peittämän ylivuotisen naaraspeuran. Siunaus ja ylistys hyvästä koirasta. Ihmissilmin olisi peura jäänyt tasan varmasti löytämättä.
Osuma oli jäänyt rintaan alavoittoiseksi ja katkaissut poistuessaan toisen etujalan lähes irtipoikki. Ei siis ihan nappiin, mutta täysin kuolettava osuma. Pakomatkakin oli lopulta vain 40-50 metriä. Siis ihan normikauraa.
No mitä tästä opittiin vai opittiinko mitään?
Ensinnäkin se tärkein on, että ei anna periksi. Pimeässä kylmässä metsässä paksussa lumessa harhaillessaan alkaa helposti uskotella itselleen, että taisin ampua ohi, kun ei ole missään yhtään verijälkeä. Ohilaukaukseen ei ole mitään syytä uskoa, jos ampumahetkellä uskoit osuneesi. Nopeissa tilanteissa liikkuvaan kohteeseen voi helposti ampua ohi, mutta kytiksellä hyvältä tuelta noin 80 metristä ei juurikaan koskaan ammu ohi.
Jostain syystä nyt ei tullut selviä verijälkiä tai ainakin ne peittyivät hyvin nopeasti lumipyryyn. Eli ei välttämättä kannata ampua sakeaan lumipyryyn, vaikka saalis houkuttelisi ja parhailla välineillä siihen ehkä pystyisi.
Ennen kaikkea kuitenkin tärkein opetus on, jotta koira on hyvä olla aina saatavilla. Eikä hyväkään koira ole mikään kone. Koira voi seota jälkien paljoudessa, varsinkin kun samalla paikalla on edellisenä päivänä ammuttu peura, josta on tullut selvät verijäljet. Koirankin kanssa pitää olla kärsivällinen ja jatkaa vain sitkeästi hakemista.
Lopussa kiitos seisoo
Peura löytyi siis koiran ja ahkeran puurtamisen ansiosta. Tunnelma oli kuin kohtuullisen lottovoiton jälkeen. Hommia oli vielä kuitenkin edessä kosolti. Peuran perkaus ja pulkan veto metsästä ei kuitenkaan enää tuntunut isolta vaivalta kaiken puurtamisen päätteeksi.
 |
| Demille kaikki kunnia tämän peuran löytämisestä. |
