keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Riistaa lautasella -ruokakirja



Sain alkusyksystä kustantajalta arvostelukappaleen Riistaa lautasella kirjasta. Ihastuin kirjaan heti ensisilmäyksellä. Se on paitsi laaja (yli 200 sivuinen) ja visuaalisesti näyttävä (oikein upeita ja herkullisia kuvia) teos, sen lähestymistapa ruoanlaittoon on samankaltainen kuin omanikin. Kaikki tehdään mielellään itse, metsästä lautaselle, rakkaudella ja huolella, muttei liian fiinisti.

Kirjassa on monipuolinen kattaus kyyhkystä karhuun ja villisiasta majavaan. Joukossa klassikoita, mutta myös harvinaisempia herkkuja, eli uusia ideoita arkeen ja juhlaan. Kirja on ihan perusteos, joka esittelee kattavasti eri ruoanvalmistustapoja. Yli 80 reseptiä ei kikkaile liiaksi, vaan on rehellistä ruoanlaittoa, joka onnistuu varmasti myös aloittelijoiltakin.




Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen isompana. 


Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen isompana. 


Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen isompana. 


Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen isompana. 



Piti kirjoittaa tästä kirjasta jo heti syksyllä, mutta yksinkertaisesti se vain hautautui kirjastohuoneemme kirjapinojen alle, kunnes löysin sen sieltä uudelleen eilen. Alkaa olla näitä ruokakirjoja jo ongelmaksi asti.




Keittiön käsikirjastokin on aivan täynnä. Vaikka Riistaa lautasella -ruokakirja on kerrassaan upea ja jouduin käymään itseni kanssa kampailua luopumisesta, niin myönnettävä se on. Uusia ruokakirjoja ei enää hyllyille mahdu. Enkä niitä ehkä näinkään paljoa edes tarvitsisi…



Osallistu arvontaan!


Elikkä arvonta pystyyn. Peli on tuttuun tapaan raakaa, mutta rehellistä. Laita tämän blogauksen alle kommenttikenttään viesti tyyliin: ”Olen mukana”. Näin olet mukana arvonnassa, jonka suoritan Googlen satunnaislukugeneraattorilla ensiviikon perjantaina 8.2.

Arvontaan ovat tervetulleita kaikki tutut ja tuntemattomat. Joten kommenttia tähän alle, onnekas voittaa mainion ruokakirjan.



Lisätietoja ja tilaukset:

https://www.adlibris.com/fi/kirja/riistaa-lautasella-9789510431290




Arvonnan tulos!




Kiitos kaikille osallistumisesta. Riistaa lautasella -ruokakirja on 8.2. arvottu Googlen satunnaislukugeneraattorilla lukujen 1-37 välillä. Voitto osui arvalle numero 14. Onneksi olkoon Anne Forstėn, laita viestillä osoitteesi, niin laitan kirjan postiin!



sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Silloin on taottava kun leka on lämmin



Edellisen päivän helpon ja nopean onnistumisen innoittamana päätin eilen lähteä samoille apajille kokeilemaan uudestaan onneani. Kotona odottaa kolme tyhjää pakastinta ja alkukauden peura on kohta jo syöty. Joten edellisen päivän vasalla ei vielä pitkälle pötkitä. Lisää olisi hyvä saada, vähintäänkin pari vasaa tai potra ylivuotinen peura. Kausi kuitenkin alkaa kääntyä loppusuoralle, eikä aikaa ole hukattavaksi.

Edellisenä päivänä ruokinnalla oli ollut peuroja jo ennen neljää, joten nyt aikaistin aikataulua tunnilla. Keli oli lauhtunut kymmenkunta astetta, joten merkit viittasivat hyvään kytistelyyn. Jos ei muuta, niin miellyttävämpi istua passissa, kun ei tarvitse pukea kerralla koko vaatekomeroa päälleen.

Lievä pettymyksen tunne valtasi alaa neljän korvilla, kun ”jo” tunti oli mennyt tyhjään tuijottaessa. Tuntihan ei yleensä näissä hommissa ole juuri mitään, mutta jotenkin sitä heti toivoo edellisen hyvän onnen jatkuvan sellaisenaan.




Aurinko oli laskenut jo ennen neljää. Viiden pintaan alkoi sadella hiljaksiin lunta. Taivas oli siis pilvessä, eikä kuutamosta ollut mitään apua. Lumipyryn voimistuessa alkoivat olosuhteet olla jo melko haastavat. Katselukiikareilla sentään näki vielä kohtuullisesti ruokinnalle, joten ajattelin vielä jatkaa, voihan se keli vielä seljetäkin. Ja toisaalta vasta pari tuntia istuskeltu, joten kyllä tässä hyvin jaksaa…




Kello 17:23 olen näkevänäni jotain liikettä ruokinnalla. Keli on muuttunut vieläkin sakeammaksi, mutta nyt ilma on kuin pienen pientä jääkristallia täynnä. Ilmeisesti varsinainen lumisade on hetkeksi tauonnut ja tuuli pyörittää maasta sekä oksilta ohutta höytyä ilmaan. Saan kuitenkin sen verran selvää, että yksinäinen peura on ruokinnalla, mutta asettuu pitkittäin katselusuuntaani. Lasken kiikarit ja nostan aseen. Tähtäinkiikarissa näkyy vain epäselvä hahmo. Tähtäinkuva lisäksi ikään kuin huojuu lumihiudun pyörteissä. Nyt testissä oleva Leica Magnus 2.4-16x56 on yksi parhaista testaamistani hämäräoptiikoista. Silti silläkin tuntui melko epävarmalta. Siirryin takaisin katselukiikariin.

Loputtomalta tuntuvan ja silmiä rasittavan tihruttelun jälkeen näin kiikareilla peuran kääntyneen paljon parempaan kulmaan, lähes kyljittäin katselusuuntaani. Vaihdoin taas kivääriin ja ajattelin, jotta nyt tai ei koskaan. Ikävä kyllä kuva oli edelleenkin hyvin utuinen ja huojuva. Varmistin vielä katselukiikareilla tilanteen. Peura yhä hyvin sijoittuneena. Nyt sitten vain ampumaan. Ajatukset ovat koko ajan kahden vaiheilla. Pitäisikö kuitenkin jättää ampumatta.

No, myönnän ettei varmaankaan olisi pitänyt, mutta päätös tuli niissä olosuhteissa… sen järkevyyttä voi nyt sitten kotona lämpimässä arvostella suuntaan tai toiseen. Eli näin tähtäinkuvassa utuisen hahmon, jonka tiesin katselukiikareilla olevan hyvässä asennossa. Erotin möykyn ja jalat. Sijoitin hahmon etujaloiksi tietämieni tolppien mukaan kuvassa näkyvän möykyn oletetun lavan taakse ristikon. Sisään ja ulos hengitys. Hyvältä tuelta rauhallinen puristus…

Sinne lähtivät terveiset klo 17:30 Lapua 6,5x47 Naturaliksen saattelemina pimeään utuun.

No, huh huh. Olipa todella hermoja raastava tilanne. Laukauksen jälkeenkin vielä mietitytti. Ei sillä, olin varma osumasta, mutten vielä koskaan ole ampunut näin huonoissa olosuhteissa. Turha kuitenkaan vatuloida tilannetta, joten keräilen kamani, kiipeän kopista ja lähden otsalampun valossa ruokintapaikalle.

Samoilla hetkillä alkaa taas melko sakea lumipyry isoina hiutaleina. Porkkanapinolla peuran äskeisessä paikassa on tukku karvoja, muttei tipan tippaa verijälkiä. Koko alue on tallattu täyteen peuranjälkiä kymmenien metrien säteellä. Edempää peuran otaksuttuun pakosuuntaan näen joitakin osin lumen peittämiä pisaroita sokerijuurikaskasalla. Lähden etsimään lisää verijälkiä siltä suunnalta. Käyn eri polkuja ristiin rastiin, mutta yhtään pisaraa tai lisää karvoja ei näy… lumipyry peittää kovaa kyytiä kaikkia jälkiä alleen. Alkaa pikkuhiljaa hiipiä mieleen ikäviä ajatuksia.

Soitan kaverille, joka on muutaman sadan metrin päässä viereisellä kytispaikalla. Kaveri ja ennen kaikkea hänen jälkikoiransa tulevat paikalle viidessä minuutissa. Huokaisen helpotuksesta, sillä Demi on löytänyt meille vuosien aikana jo useamman kerran hukassa olleita peuroja. Koira pyörii ruokinnan ympärillä, eikä nyt tunnu saavan kiinni oikeista jäljistä. Eilisen peuran verijäljet ja lukuisat tuoreet jäljet sen jälkeen tuntuvat sekoittavan…

Sitten tajuan, että todellakin. Olen itsekin tulkinnut väärin näkemäni muutamat veripisarat. Ne ovat eilisestä näkyviin jääneitä. Nyt alkoi sitten todellinen epätoivo iskeä puseroon. Nyt on jo yli puoli tuntia pyryttänyt isoja hiutaleita. Reppunikin päällä on jo sentin harso. Käytännössä kaikki on peittynyt ja jäljistä on melkein mahdotonta sanoa kuinka vanhoja ne ovat.




Lähtökohta on aina se, että peuraa ei jätetä, eikä ole vielä koskaan jätetty.  Niinpä paksuissa kytisvaatteissa, pää märkänä ja linssit huurussa jatkamme välillä järjestelmällisesti ja sitten taas vähemmän järjestelmällisesti etsintää pimeässä metsässä koiran kanssa. Välillä kuljemme sata tai parikin sataa metriä eteenpäin jatkuvasti joka suuntaan haarautuvia polkuja. Tai rämmimme yksittäisten jälkien perässä syvässä lumessa.

Noin tunnin hakemisen jälkeen Demi saa lopulta yhdeltä polulta vainun ja löytää uralta kuusen suojaan loikanneen lumen peittämän ylivuotisen naaraspeuran. Siunaus ja ylistys hyvästä koirasta. Ihmissilmin olisi peura jäänyt tasan varmasti löytämättä.




Osuma oli jäänyt rintaan alavoittoiseksi ja katkaissut poistuessaan toisen etujalan lähes irtipoikki. Ei siis ihan nappiin, mutta täysin kuolettava osuma. Pakomatkakin oli lopulta vain 40-50 metriä. Siis ihan normikauraa.



No mitä tästä opittiin vai opittiinko mitään? 


Ensinnäkin se tärkein on, että ei anna periksi. Pimeässä kylmässä metsässä paksussa lumessa harhaillessaan alkaa helposti uskotella itselleen, että taisin ampua ohi, kun ei ole missään yhtään verijälkeä. Ohilaukaukseen ei ole mitään syytä uskoa, jos ampumahetkellä uskoit osuneesi. Nopeissa tilanteissa liikkuvaan kohteeseen voi helposti ampua ohi, mutta kytiksellä hyvältä tuelta noin 80 metristä ei juurikaan koskaan ammu ohi.

Jostain syystä nyt ei tullut selviä verijälkiä tai ainakin ne peittyivät hyvin nopeasti lumipyryyn. Eli ei välttämättä kannata ampua sakeaan lumipyryyn, vaikka saalis houkuttelisi ja parhailla välineillä siihen ehkä pystyisi.

Ennen kaikkea kuitenkin tärkein opetus on, jotta koira on hyvä olla aina saatavilla. Eikä hyväkään koira ole mikään kone. Koira voi seota jälkien paljoudessa, varsinkin kun samalla paikalla on edellisenä päivänä ammuttu peura, josta on tullut selvät verijäljet. Koirankin kanssa pitää olla kärsivällinen ja jatkaa vain sitkeästi hakemista.


Lopussa kiitos seisoo


Peura löytyi siis koiran ja ahkeran puurtamisen ansiosta. Tunnelma oli kuin kohtuullisen lottovoiton jälkeen. Hommia oli vielä kuitenkin edessä kosolti. Peuran perkaus ja pulkan veto metsästä ei kuitenkaan enää tuntunut isolta vaivalta kaiken puurtamisen päätteeksi.




Demille kaikki kunnia tämän peuran löytämisestä.





lauantai 19. tammikuuta 2019

Pitkästä aikaa peura kinnerissä



Ikävä tapaturma hiljensi tämän talven peurastukset pitkäksi aikaa parhaimpaan sesonkiin. Samasta syystä myös blogin päivittäminen on ollut tauolla. Nyt parempi fyysinen kunto ja ennen kaikkea patoutunut tarve, sekä tietoisuus kauden lopun lähestymisestä, kannusti eilen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kytille. Sen verran kuitenkin täytyi antaa periksi kunnolle, että puussa istuminen suolla ei tullut nyt kyseeseen.

Olin tutulla kopilla metsäautotien vieressä hieman ennen neljää. Saapuessani paikalle poistui aterioinut emä ja vasa tulostani pelästyneenä. Ruokinnalla oli tarjolla sokerijuurikasta, porkkanoita ja kauraa. Kävin lisäämässä buffettiin kassillisen omenanlohkoja ja laitoin riistakameran toimintaan.




Sitten avokoppiin istumaan. Pakollinen selfie someen, leimalla klo 16:07. Rapea pakkaskeli ja kaikki mahdolliset vaatteet päällä odottelua… mutta vain hetken. Kello 16:18 peuran vasa otattaa vuorostaan selfien riistakameraan. Sen enempiä hötkyilemättä nostan testissä olevan Leican ristikon lapojen taakse. Lapua 6,5x47 Naturalis lähettää terveiset hennon yskäisyn saattelemana, ehkäpä noin parikymmentä sekuntia myöhemmin.

Kuvassa peura on automaatin vieressä puiden takana. Kytiskoppi näkyy vasemmassa yläkulmassa. Pakkanen ei ole vielä ehtinyt jäähdyttää juuri tuotua kameraa. Oikeasti keli oli -17 °C.


Vasa merkkaa osuman selvästi ja säntää tien yli metsään. Istun hetken rauhoittumassa ja annan pulssin laskea. Joskus nämä jahtihommat sujuvat kuin supermarketissa käynnit. Mieleen tulee väistämättä ne kymmenet tai oikeammin sadat kerrat kun on istunut tuntitolkulla tyhjää katsellen. Mietin, kuinka pitkälle peura juoksi, en kuullut kaatumista ollenkaan.

No, tuumasta toimeen ja jälkiä etsimään. Onneksi verivana oli ruokinnalta alkaen selvä. Ympäristö kun on tallattu täyteen peuranjälkiä, joita risteilee monena polkuna eri suuntiin. Lähden kahlaamaan umpihankeen taimikkoon verijälkiä seuraten. Olin edennyt tuskin kymmentä metriä, kun tajusin täydellisen ylipukeutumisen, olisi täytynyt jättää repun viereen ainakin päällimmäinen asukerros. Mutta linssit huurussa, ase kädessä ja hattu märkänä jatkan talsimista. Naarasvasa löytyy paksuun hankeen sukeltaneena noin 40-50 metrin jälkivanan päästä.




Taas hetken huilausta ja peuraa liinan päässä vetäen takaisin tieuralle. Kerros ylimääräisiä vaatteita pois ja peuran perkaus. Mutta hei, on tämä hienoa hommaa ja taas tuli pakastimeen parasta mahdollista lihaa.


Tältä se tuntuu, kun pitkä kines on selätetty onnistuneesti.