Peurat kateissa

Viime päivät ovat taas osoittautuneet haasteelliseksi peuran kyttäysjahdissa. Juuri kun luulee ymmärtävänsä syvällisemmin peurojen liikkeitä, löytääkin itsensä jälleen kerran lähtöpisteestä. Riistakameroissa on välillä näkynyt kokonaisia tokkia, mutta paikka mistä edellisenä vuorokautena on tullut kymmeniä kuvia, onkin seuraavana yllättäen täysin tyhjä.

Toki aina näin kauden loppupäivinä homma muuttuu päivä päivältä haasteellisemmaksi aivan luonnollisista syistä. Loppukaudesta peuroja on tietenkin vähemmän, tyhmänrohkeimmat roikkuvat kinnerissä ja loput ovat oppineet hyvin varovaisiksi. Ehkäpä selvin muutos on tapahtunut ruokintapaikoilla vierailuissa. Viime päivät olen hakenut kuumeisesti oikean ajan ja paikan yhdistelmää. Välillä kyttyyllä on tullut käytyä samana päivänä jopa aamu- ja iltavuorossa. Peurat vain ovat olleet ajatuksiani askeleen edellä tai jäljessä, mutteivät paikalla.

Eilen illasta oltiin taas kaverin kanssa tuliasemissa neljästä eteenpäin. Tuuli pyöri puuskaisena ja silkkaa vettä satoi taivaalta. Ei siis mikään huippusää kyttäyksen tai peurojen kannalta. Kauteen jo hieman väsähtäneenä istuin pimeässä tornissa alavireisiin ajatuksiin vajonneena, kun yllättäen klo 18:08 kuului tunnelmaa piristävä .308:n yskähdys kaverin passipaikalta. Samassa tekstari vahvisti ilouutisen kaatuneesta vasasta.

Keräsin siis kamppeeni kasaa ja lähdin katsomaan, josko paikalla tarvittaisiin apuja tai oikeammin vaan patsastelemaan kaadolle, saisiko sieltä ladattua hiukan hyvää karmaa myös itseensä. Edessä on vielä tiukka loppurutistus, sillä kautta on jäljellä enää vain kolme päivää.

Perillä odottelivatkin jo kaadolla kaveri koiransa kanssa. Osakseni jäi vain kunniatehtävä toimia urosvasan saattomiehenä.

Nature morte: Kaksi onnellista saattomiestä

Kauden kahdeksas peura

Eilen ilta kului taas kytishommissa, niin kuin lähes kaikki muutkin illat viimeaikoina. Jahtionni on jatkunut suotuisana, mutta pientä yskähtelyäkin on ollut näkyvissä. Peurat ovat kulkeneet omia aikojaan ja polkujaan, joista on välillä ollut vaikea saada selvää. On ollut kokonaisten vuorokausien katkoksia. Riistakameroiden ja jälkihavaintojen mukaan aikaisemmin ”varmat paikat” ovat olleet tyhjää täynnä.

Kausi on lopuillaan ja kelit suotuisia. Nyt siis pitäisi toimia, koska hetken päästä odotellaankin jo hartaasti syksyä. Peurojen aatoksia miettiessä vein toissapäivänä metsään kolmen peurapolun risteyspaikan vierelle 25 kiloa porkkanoita ja muovikassillisen omenalohkoja. Paikka on hiukan hankala, koska sinne joutuu rämpimään kolmesataa metriä hangessa, eikä risukon takia paikalle pääse autolla.

Kuntoilu on toki hyväksi, mutta kyttyylle mennessä joutuu pukeutumaan aivan eri tavalla kuin liikkeellä ollessa. Lisäkuormana kulkevat vielä varustereppu, ahkio ja ase. Kytisistuskelun aloittaminen selkä märkänä muuttuukin hetken päästä melkoisen kylmäksi odotteluksi.

Operaation idea oli pysäyttää ohikulkevat peurat luontaisilta kulkureiteiltään hetkeksi omenoille. Eilen illalla neljän korvilla sitten kiipesin puuhun kyhättyyn pressumajaan odottelemaan. Reilun tunnin päästä havahdun ylivuotiseen naaraspeuraan, joka seisoo puolivälissä matkalla porkkanapinolle. Kaiken lisäksi peura on kääntyneenä minua kohti, eikä näytä vähääkään kiinnostuneelta ilmaisesta buffetpöydästä. Olin passannut ampuma-asennon ruokinnan suunnalle ja nyt peura lähtee hiljalleen löntystelemään yhä lähemmäksi. Noin viidentoista metrin päässä se pysähtyy hetkeksi ja kääntää hiukan kylkeään poistuakseen toista polkua metsään.

Tukalassa asennossa päätän jättää kikkailut sikseen ja tähtään keskelle lapaa. Terveiset lähtevät klo 17:07, peuran pudotessa niille sijoilleen. Jes!!! Kiitän kauden kahdeksannesta peurasta ja laitan sikarin palamaan. Ylivuotinen naaraspeura on mitä parhainta pöytään. Liha on lähes vasan veroista, mutta paistit ja fileet ovat selvästi suuremman kokonsa puolesta käyttökelpoisempia.

Hieman pulssin laskettua perkaan peuran, kerään kamat kassaan ja nostan peuran pulkkaan. Melko hikinen rupeama peuran tielle kiskomisesta muodostuukin, mutta homma on hyvää kuntoilua ja vastapainoa hiljaa paikallaan kylmässä istumiseen.

Pulkka vihdoinkin autolla, nyt alkaa se helpompi osuus.

Kauden seitsemäs peura

Reilu lumentulo ja leudot kelit ovat saaneet nihkeästi alkaneen kauden tuottamaan mukavasti tulosta. Vaikka peurat liikkuvat nyt näissä olosuhteissa jo päiväsnäölläkin, päätimme kaverin kanssa tehdä taas pienen rytminmuutoksen. Peurat ovat nopeita oppimaan ja tarvittaessa vaihtamaan ruokailuaikojaan, jos paine kohdistuu vain tiettyyn kapeaan aikaikkunaan päivästä toiseen.

Niinpä teimme eilen ensin ruokintapaikkojen täydennyskierroksen ja asetuimme kyttäysjahtiin vasta hämärän selvästi laskeuduttua. Nyt lähes suojakelillä on passissa istuminenkin huomattavasti mukavampaa, ei tarvitse pukeutua tönköksi michelin-ukoksi ja myös paljain käsin tarkenee.

Aikansa kuluksi voi sitten surffailla vaikka somessa ja uutispalveluissa. Nykyisten älypuhelinten ongelma on kuitenkin suuri ja valaiseva näyttö. Hetken käytön jälkeen tuppaa hämäränäkö kadota toviksi. Vähän aikaa ympäristö näyttää vain utuisen harmaalta pikselimössöltä. Olen huomannut hyvien katselukiikareiden auttavan asiaa melko nopeasti. Niillä näkee tarkistaa alueen heti ja pienen katselun jälkeen myös hämäränäkö tuntuu palautuvan normaalia nopeammin. En tiedä ilmiölle selitystä, mutta se on taas yksi hyvä syy käyttää kytiksellä hämäräkiikareita.

Puolentoista tunnin istumalihastreenin jälkeen odottelu taas palkintaan. Ruokinnalle ilmestyy ensin yksi vasa, mutta myöhästyn hiukan tilanteesta. Peura kääntyy näyttämään peräpeiliään ja jään odottamaan ampumakulman paranemista. Hiukan jo tuskastunkin tilannetta, koska pitkään tähtäinkiikarin läpikatsominen ja ampumavalmiuden ylläpitäminen hämärässä on raskasta sekä hermoja raastavaa puuhaa. Hetken päästä edellisen seuraksi tulee toinen vasa, joka on selvästi liikkuvampaa sorttia. Vaihdankin kohdetta ja klo 18:08 lähtevät terveiset naarasvasalle. Kauden seitsemäs peura putoaakin suoraan jaloiltaan porkkanapinolle.

Vaikka psykoanalyysin perustajan Sigmund Freudin mukaan rakkaus ja työ ovat tärkeimmät onnen lähteet, tunsin metsästysvietin täyttymyksen työtä tärkeämmäksi. Laitoin sikarin palamaan ja mietin tovin, mutten muistanut yhtään työpäivää, joka yltäisi menestyksekkään metsästyskokemuksen onneen. Ei tainnut Freud olla jahtimiehiä...

Ja ei kun peuraa perkaamaan. Hommat hoideltuani sain kaverilta viestin, jotta hänenkin passissaan oli käynyt emä ja vasa, mutta riittävän hyvää ampumatilannetta ei tällä kertaa syntynyt. No, peura sekä kollega kyytiin ja kohti lahtivajaa ahertamaan. Täytyyhän se työkin tehdä, vaikka onnellisuuden takaajaksi siitä ei olisikaan.