Peurankytistelykausi pääsi ensimmäisen kerran kunnolla alkuun vasta eilen. Toki täpinöitä asian suhteen on ollut viikko tolkulla, mutta monestakin syystä harrastus on jäänyt lähinnä riistanhoidollisiin toimenpiteisiin. Eilen oli kuitenkin aivan viimeisen päälle hieno syyskeli. Päätin viimein siirtää muut kiireet tieltä ja suunnata suonlaitaan tutuille tikkaille istumaan.
Paikalla on rehun menekistä päätellen käynyt kohtuullinen kuhina. Jännityksen säilyttämiseksi olen kuitenkin siirtänyt riistakamerat muille ruokinnoille. En siis tiennyt koska, ketä ja kuinka usein paikalla käy. Niinpä päätin lähteä hyvissä ajoin liikkeelle. Ja niin näyttivät olevan peuratkin. Näin matkalla, aivan tien vieressä, hieman kolmen jälkeen vähintäänkin puolen tusinaa peuroja ja kauempana peltoaukeilla vielä monta lisää.
Lähdin ajoissa liikkeelle myös tutustuakseni huolella testissä olevaan Blaser R8 -kivääriin ja ennen kaikkea Leica Magnus 2.4-16x56 -tähtäinkiikariin. Sen verran olin jo ennakkoon kokeillut Leica Magnuksen hämäräominaisuuksia, että odotukseni olivat sen suhteen erittäin korkealla. Yhdistelmää olin päässyt testaamaan jo ampumaradalla, karhukoetta ampuessa sekä karhujahdissa Kuusamossa.
Täysin normaalista poiketen otin mukaani myös hieman evästä. Ajattelin samalla ladata aurinkokennojani talven varalle kuksasta siemaillen, nauttia omissa ajatuksissani ohikiitävään hetkeen takertuneena. Vaikka olikin lähtenyt liikkeelle yllättävästä mielijohteesta, lähinnä aurinkoisen ja lämpimän sään houkuttelemana, niin peurakuume alkoi nousta väistämättä puseroon. Sikälikin oli hyvä saada pientä puuhastelua pelkän meditaation sijaan.
Aika kului joutuin, niin kuin aina tällaisissa tilanteissa. Aurinko laski puoli seitsemältä ja kokemuksesta tiesin parhaan ajankohdan olevan hetki hetkeltä lähempänä. Ehkä noin vartin päästä kuulin oikealta sivustalta epämääristä rytinää ja risujen katkeamisia. Kuulosti kuin sieltä olisi tulossa hämärässä harhaileva sienestäjä (vain ähkiminen ja kiroilu puuttuivat) tai sitten liikkeellä olisi hirvi.
No, jatkoin äänetöntä hiljaiseloa ja tähyilin katselukiikareilla näkyvää osaa maastosta. Hämmästykseni oli melkoinen, kun tajusin tulijoiksi kaksi peuraa. Ensin tuli emä ja hiukan sen jälkeen vasa. Peurat eivät juurikaan pidä meteliä liikkuessaan ja yleensä tämäkin tapahtuu aina toisin päin, eli vasat tulevat ennen emää ruokinalle… No samapa tuo marssitapa tai -järjestys on minulle, tärkeintä että tulivat ampumasektoriin.
Paitsi että, vasa tulee täältä katsoen suoraan emänsä taakse. Otan kuitenkin kiväärin, työnnän peukalolla lukkomekanismin vireeseen ja valmistaudun ampumaan. Säätelen zoomia äärilaidasta toiseen, löytääkseni optimaalisen suurennossuhteen ja kirkkauden/kontrastin, koska testaamassahan tässä nimenomaan oltiin… Asia, josta täytyi itseään muistuttaa, peurakuumeen äkillisestä noususta johtuen. Yritän rauhoittua hieman lisää ja tarkastelen muutoinkin optiikan piirtokykyä, sekä kuvan sävykkyyttä. Kaikki näyttää erinomaisen hyvältä. Napsautan punapisteen päälle ja valmistaudun toimintaan.
Peurat ovat kuitenkin yhä edelleen limittäin. Ovat seisoneet jo ainakin vartin lähes paikallaan. Alan hermostua samaan tahtiin sakenevan hämärän kansaa. Joudun tämän tästä nostamaan katseeni tähtäimestä ja lepuuttamaan silmiä. Parinkymmenen minuutin tähtäilyn jälkeen alan toden teolla huolestua. Tiedän kokemuksesta, että tällä suopaikalla tulee nopeasti hämärä varsinkin näin mustanmaan aikaan. Kohtuullisen hyvin näkee (täältä 80 metrin matkalta) ruokinnalle puolisen tuntia. Hyvällä tähtäinkiikarilla ehkä kolme varttia ja vain parhailla edes jotenkin kohtuudella siitä eteenpäin.
Auringon laskusta on kulunut nyt 48 minuuttia ja peurat ovat yhä suurin piirtein samoilla paikoilla limittäin. Jos odotan vielä vartin, tilanne menee niin arpapeliksi, ettei ehkä enää ole järkevää ampua. Nopea päätös. Yritän hieman hasardia, mutta joskus onnistunutta kikkaa. Kolistelen metallitikkaitta kevyesti jaloillani potkien ja pidän peuroja samaan aikaan tiukasti tähtäimessä. Ja käy niin kuin toivoinkin.
Emä fiksumpana ja kokeneempana lähtee ruokinnalta ensin. Paikalle jää pelkästään vasa. Tosin kääntyy rintamasuunnaltaan miltei kohti ja kuulostelee suuntaani varautuneen oloisesti. Silmissä tuntuu jatkuvan tihrustelun rasitus, mutta vielä kuitenkin näkee ihan kohtuullisesti. Vasa kääntyy hieman, saan vakautettua punapisteen peuran kaulan tyveen. Uloshengitys ja puristus, terveiset lähtevät matkaan kello 19:20. Peura putoaa niille sijoilleen.
Aivan sanoinkuvaamattoman mahtava olo. Tätä on taas pitkään ja hartaasti odotettu. Onnistuminen heti ensimmäisellä kerralla. Fiilistelen vielä hetken, kiitän suota antimistaan ja onnittelen itseäni hyvästä päätöksestä lähteä kytikselle.
Kapuan alas tikkailta ja kahlaan suopursuvarvikon läpi ruokinnalle. Vasa löytyy juurikin siitä missä se vielä hetkeä aikaisemmin oli ihmetellyt tikkaiden kolinaa. Laukaus on osunut aivan nappiin ja juuri siihen mihin olin sen tarkoittanutkin. Monesti minultakin kysytään; mikä järki on maksaa optiikasta kaksi tai kolmekin tonnia?
No, huipputähtäimellä voi valita tähtäyspisteen todella haastavissakin olosuhteissa. Tilanteissa, jossa perushämäräkiikarilla olisi ollut turvallisinta vain yrittää tähdätä kohti eturuumiin keskimassaa tai tavallisella kiikarilla tehdä päätös ampumatta jättämisestä. Kyse on näin alkusyksystä usein vartin tai puolen tunnin edusta, joka tässäkin tapauksessa oli ratkaiseva.
Kannattaako siitä maksaa vai tulla vain takaisin seuraavana ilta toivoen parempaa onnea, on sitten jokaisen omasta lompakosta kiinni. Satunnaisella peuraturistilla ei kuitenkaan aina ole tätä etuoikeutta. Niinpä vastaus on monen kohdalla kyllä, kyllä kannattaa.
Jätän kiikaritähtäinmietteet ja katson peuraa hieman tarkemmin. Se on naarasvasa ja vaikkei pilkkuja enää ole, niin hieman säälittävän pieneltä tuo vaikuttaa. Tässä on yksi syy, miksen ole aloittanut kautta aiemmin. No, joka tapauksessa hommia on vielä edessä ennen kuin ilta on päätöksessä. Siispä suolistan peuran.
Perkauksen jälkeen laitan vasalle koiran talutushihnan kaulaan. Nostan repun ja aseen selkään. Autoa kohti mennessä muistan, kuinka monesti on samaista matkaa joutunut tekemään useampaan kertaan ja peuraa ylämäkeen vetäessä on täytynyt tehdä monta pysähdystä. Nyt homma sujuu yhtä rivakasti, kuin ulkoiluttaisi perässään hiukan liian innokkaasti sinne tänne poukkoilevaa ajokoiraa :D
Lahtivajalla turkki pois ja nyt on sitten parasta peuranlihaa kinnerissä odottamassa huomista paloittelua ja pussitusta. Kerta kaikkiaan hieno ilta.
