Uusi paikka, vanhat kujeet

Eilen illalla oli aivan erinomainen peurankytistelykeli. Reippaat kymmenkunta astetta pakkasta, tähtikirkas yö ja miltei täysikuu. Harmitti ainoastaan se, ettei ruokinnoillani ole käynyt viimepäivinä peuroja, kuin vain ihan satunnaisesti. Pelloilla näkee kuitenkin peuroja aivan jatkuvasti, rohkeimmat pyörivät meidän takapihallakin ilta toisensa jälkeen.

Eipä auttanut, hattu käteen ja kaunein sanankääntein kysymään, josko voisi päästä pellonlaitaan kyläilemään jahtivoudin kyttäyskoppiin. Siunaus ja ylistys, nyt luvan kanssa huippupaikalle. Kaiken tämän puussa tikkailla istumisen jälkeen oli melkoista luksusta asettua pehmeään nojatuoliin kopin suojaan. Vaikkei mitään lämmitystä ole ja edessä ikkuna on kokonaan auki, niin sisällä suojassa pärjää helposti jopa ihan paljain käsinkin.

Tiesin paikalla käyvän aivan varmasti peuroja. Avoimella paikalla kuunvalossa näkisi myös ampua läpi yön. Kyse olikin nyt enää vain siitä, soiko vellikello ensin minulle vai peuroille. Saavuin kopille vasta selvästi auringonlaskun jälkeen. Matkalla näkyi useita peuroja tienvarressa ja pelloilla. Mietin jo tulleeni liian myöhään ja pelottaneeni peurat paikalta.

Valmistauduin kuitenkin asemasotaan, levitin tavarat käden ulottuville ja otin mahdollisimman mukavan asennon lepotuolissa. Noin tunnin päästä havahduinkin arasti peltoa pitkin askeltavaan peuraan. Hetken jo näytti, ettei kulkusuunta ole kopille päin ollenkaan, vaan sivuitse kymmeniä metrejä ohi ruokinnan.

Lievää pettymystä oli ilmassa. Olisiko peura saanut jotain vihiä asemistani. Valmistauduin kuitenkin ampumaan, tarvittaessa vaikka hieman huonosta kulmasta, ampumasuunta on kuitenkin turvallinen. Otin peuran tähtäimeen ja huomasin samalla pienet sarvet korvien välissä. Olin aluksi paljain silmin katsoen luullut tulijaa harvinaisen isokokoiseksi vasaksi. Oudossa paikassa on välillä vaikea arvioida etäisyyttä ja yksinäisen peuran kokoa. En ottanut katselukiikareita esiin ollenkaan, kun pelkäsin peuran kuulevan avoimesta ikkunasta kolisteluani.

Sain pikkupukin ristikkoon ja odotin vain tilaisuutta, eli peuran pysähtymistä kylkiasennossa. Kaartelevan arka lähestyminen kuitenkin jatkui askel askeleelta. Lopulta klo 16:47 Hammerhed siunaa pikaiset terveiset peuran kaulaan. Pukki putoa suoraan jaloiltaan siihen paikkaan. Kopista ulos ja kiitollisin mielin sikari palamaan.

Luksus jatkuu, eli pellolle pääsee autolla aivan pukin viereen, joten sen isompia hikoilematta tai rehkimättä, peuran perkaus ja kuljetustelineelle nosto.

Olipa hyvä ilta :) Välillä kaikki menee ihan niin kuin suunnittelee.

Peurajahtia Sarkolassa

Jälleen kerran iso kiitos Suoniemen Metsästysseuralle kutsusta peurametsälle viime lauantaina. Mäyräkoiria käyttäen peurojen ajojahti on mielestäni yksi parhaista metsästystavoista. Miltei sadan metsästäjän jahti oli taas hyvin organisoitu ja tyylikkäästi järjestetty. Peurojen lisäksi bonuksena oli lupa ilvekselle (joita alueella on useita) sekä tietysti pienpedoille.

Ensimmäisellä passipaikalla pellon reunassa näinkin heti emän ja vasan, mutta riittävän hyvää ampumatilannetta ei tullut, joten tyydyin vain katselemaan ohimarssia. Reilun puolen tunnin päästä tulee selkäni takaa, jälleen pari peuraa (mahdollisesti samat), mutta nyt täyttä vauhtia jatkuvasti loikkien. Vaikka etäisyys ei ollut kuin muutama kymmenen metriä, ei tällaiseen tilanteeseen kannata edes yrittää, ainakaan minun ampumataidoillani.

Laukauksia kuului tasaiseen tahtiin ympäristöstä ja radiossa kerrottiin kaatoilmoituksia. Mukava kuulla ajon toimineen loistavasti, vaikkei itselläni ruuti palanutkaan. Sen verran kuitenkin pääsin asetta nostelemaan ja kiikarilla tähtäilemään, että testissä olevaan Sako/Steiner -yhdistelmään sai hieman ajojahtikokemusta. Sako 85 Carbonlight on kyllä harvinaisen miellyttävän tuntuinen kivääri. Se on lyhyt ja kevyt, eli nopea nostaa poskelle. Tukistaa saa hyvän otteen ja hiilikuitu tuntuu mukavalta paljaaseenkin käteen, vaikka pakkastakin oli ihan rapsakasti. Viiden patruunan lipas mahdollistaisi myös riittävästi laukauksia tiukassa tilanteessa.

Steiner Ranger 3-12x56 kiikaritähtäin ei ole ehkä kaikista optimaalisin ajojahteja silmällä pitäen, mutta toimii oikein hyvin allround-tähtäimenä, eli joka paikan höylänä. Eikä kiikarin hieman suurempi paino haittaa yhtään, kun hiilikuitutukkinen ase on vastaavasti kevyempi. Plussana tietysti hyvä valovoima, jos jahti alkaa tai jatkuu hämärässä.

Puoliltapäivin kokoonnuttiin kertomaan aamupäivän kuulumiset ja nauttimaan erinomaista peurakeittoa sopatykin äärellä.

Iltapäivällä pääsin myös aivan erinomaiseen passipaikkaan. Ympärillä kyllä tapahtui ja paukettakin kuului, mutta omalle sektorilleni ei riistaa ilmestynyt.

Ehdoton kohokohta oli kuitenkin päivän päättävä riistaparaati. Kaikkineen kymmenen peuraa saaliina, joukossa myös oikein komeita pukkeja. Kiitos päivästä järjestäjien lisäksi kaikille uusille ja vanhoille kamuille. Oli oikein mukava tavata näissä merkeissä.

Pitkä odotus palkittiin

Kytispaikallani suolla on ollut pitkään hiljaista, ellei taannoista ilvesinvaasiota lasketa. Riistakameran kuvia on tullut todella harvakseltaan… ei edes joka viikko. Nyt kuitenkin toissapäivästä alkaen pari ylivuotiasta pukkia on käynyt pitkin päivää ja yötä, joten päätin eilen illasta lähteä sparraamaan poikia, ellen suorastaan haastamaan riistaa.

Olipa tosiaan mukava palata suolle pitkästä aikaa. Istua tikkailla omissa ajatuksissa, tutussa maisemassa ja suopursun tuoksussa. Pari astetta pakkasta on oikeastaan paras mahdollinen ilma kytistelyyn, niinpä tulin paikalle jo hyvissä ajoin kahden jälkeen. Sehän tässä kytistelyssä on parasta, nimittäin täydellinen kiireettömyys. ”Aikaa on, vaikka susia saareen soutais”. Kyttyyllä aika on lähes ehtymätön luonnonvara. Mihinkään ei ole kiire ja kotiin lähdetään vasta akkujen latauduttua täyteen…

Laturi kuitenkin piippasi jo parin tunnin päästä, kun kuvista tuttu pikkupukki hiipi paikalle hiljaisessa hämärässä. Jostain syystä peura kuitenkin parkkeerasi itsensä ruokinta-automaatin väärälle puolelle, johon tikkailtani on erinomaisen huono sihti. Pukista näkyi vain takakolmannes. Aikani tähtäilin, kunnes väsyin odottamaan ja vaihdoin katselukiikareihin. Peura vain jatkoi mutusteluansa nurinkurisesti ruokinnan väärältä puolelta.

Lopulta käytännöllisyys voitti. Pukki loikkasi automaatin takaa porkkanapinolle, kääntyi kuin käyttöohjetta lukien puhtaaseen kylkiasentoon. Niinpä napsautin varmistimen pois päältä. Hammerhed lähti viemään terveisiä klo 16:31 lavan eteen keskelle kaulaa. Pikkupukki putosi suoraan jaloiltaan porkkanakasan päälle.

Olipa mahtava tunne. Hieno ilta ja testissä oleva Sako/Steiner -yhdistelmä ansaitsee työkaluna pisteensä. Muutamassa viikossa niihin on tottunut, jopa tykästynyt enemmän kuin omaan rakkaaseen Tikka/Zeiss -työpariini, joka sekään ei ole huono. Fiilis oli niin hyvä, etten antanut edes sikarilakkoni estää hyvää hetkeä, niinpä pistin pöllin palamaan kiitollisin mielin ;)

Paikalle päästyäni huomasin, että pikkupukki on pieni lähinnä sarvistaan, mutta kroppaa riittää vedettäväksi yllin kyllin. Niinpä tartuin peuraa sarvista, vedin hieman sivuun ja perkasin supeille aterian.

Kaverin sairausloma jatkuu edelleen, joten tästä oli taas selvittävä eteenpäin pelkästään omin voimin. Reppu selkään, ase kaulalle ja peuraa vetämään. Seitsemän pysähdyksen taktiikalla saalis tienposkeen ja autoa hakemaan puolen kilometrin päästä. Loppupunnerrus ja pukki lopulta kuljetustelineellä. Kuka väittää, ettei kytistely ole urheilumetsästystä? :D