perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kaurispukkijahdissa Satakunnassa



Keväinen kaurispukkijahti on aina ollut yksi suosikkijuttujani. Aiemmin tapanani oli käydä kesän alussa Virossa yhdistetyllä kauris- ja villisikareissulla. Kesäinen jahti katkaisee mukavasti uuden jahtikauden odottelun. Mikäpä sen mukavampaa, kuin istua auringonlaskua katsellen sopivan niityn kulmalla, kuunnella kesäillan ääniä ja haistella lämpöistä tuulta. Ikävä kyllä Viron reissut ovat jääneet viimevuosina tekemättä, lähinnä sikaruton takia.

Viimeviikolla pääsin kuitenkin kaverin luokse Satakuntaan vierasjahtiin. Tällä kertaa kelit eivät olleet kuitenkaan ihan niin kesäiset kuin olisi voinut toivoa. Yöllä lämmintä oli vain muutama aste ja auringon laskettua alkoi passissa tulla jopa kylmä, mutta ”jahi on jahi”, kuten Virossa sanotaan.

Ensimmäisenä iltana pääsin istumaan koppiin pienen niityn reunalle. Alkuilta meni mustarastaita ja sepelkyyhkyjä kuunnellessa, sekä edes takaisin kirmaavaa rusakkoa seuraillessa. Odotukset olivat katossa, koska kaverilta oli tullut paljon riistakamerakuvia, joissa alueella näkyi monia pukkeja. Muutama kuva juuri tältä nimenomaiselta paikaltakin.




Laskeskelin juuri käen kukkumista, kun etuvasemmalta ruokintakatoksen takaa metsästä asteli varovaisesti paikalle kaurispukki. Matkaa ei ollut kuin parikolmekymmentä metriä. Aukealle päästyään pukki tiivisti askellustaan ja kääntyi liki suoraan kohti. Tältä kopilta ampumasektori on kohtuullisen kapea ja tajusin kauriin kulkevan vääjäämättä paikkaan, johon en enää taivu ampumaan. Nopea päätös, nyt täytyy toimia. Otin ristikon kaulan alle rintaan, uloshengitys ja hieman liian hätiköity puristus.

Terveiset lähtivät klo 22:31 ja pukki putosi niille sijoilleen. Hetken hengähdin ja annoin pulssin hieman tasaantua tavaroita kasaan keräillen. Olin jo ehtinyt poistaa patruunat aseesta, kun huomasin pukin suunnalla liikettä. PRKL!!! Sehän nousi ylös ja lähti kömpimään määrätietoisesti metsään kohti tulojälkiään.

Olin tilanteessa auttamattoman myöhässä, enkä voinut kuin katseella seurata kauriin häviämistä pusikkoon. Kiroilin lisää, vaikkei se siinä kohtaa mitään auttanut. Olin juuri tehnyt kaksi noviisille tyypillistä virhettä. Ensimmäinen oli liian itsevarma ampumispäätös nopeassa tilanteessa ja toinen kaikkien mokausten tyypillinen äiti, eli olettaminen. Koska kauris oli pudonnut suoraan jaloiltaan, oletin osuman hyväksi, enkä ladannut kivääriä uutta laukasta varten.

No nyt ei sitten ollut enää mikään kiire. Hätäilemällä tällaisessa tilanteessa vain pahentaa asiaa. Jatkoin itseruoskintaa vielä vartin verran ja lähdin katsomaan paikkaa, johon pukki oli pudonnut. Maassa oli reilusti verta ja verijälkeä oli helppo seurata eteenpäin. Ajattelin pukin löytyvän nopeasti. Niinpä lähdin seuraamaan kohtuullisen selvää jälkeä. Parinkymmenen metrin jälkeen löysin haavamakuun ja reilusti lisää verta. Olin jo melko optimistinen kauriin löytämisestä lyhyen matkan päästä, kun yhtäkkiä pukki pomppasi pusikon takana pystyyn ja lähti eteenpäin.

Siihen karisi myös luottamukseni helposta jäljityksestä. Kauriin perään oli näissä olosuhteissa täysin turhaa mennä, jopa typerää lähteä perää. Pahimmassa tapauksessa sitä olisi vain ajanut eteenpäin yhä pidemmälle. Niinpä lähdin tulosuuntaani ja soitin kaverit apuun. Kauriin menosuunnassa oli jonkin matkan päässä pieni hiekkatie, johon voisi laittaa passiketjun ja yrittää vasta sitten saada sen uudestaan ylös liikkeelle.

Apujoukkojen saavuttua paikalle, löysin kuitenkin tien ylittävän verijäljen. Koska verijälki oli koko ajan ollut niin selvä, tiesin pukin voimien ehtyvän lähihetkien aikana, mutta toisaalta en halunnut tilanteen pitkittyvän yhtään enempää. Kiersin tien jälkeen olevan metsäpalstan taakse avoimelle pellolle passiin, kun apujoukot haravoivat metsää verijälkiä seuraten.

Kesti vielä ehkä noin vartin verran, kunnes metsästä kuului helpottava huuto: ”pukki nurin”. Mieli hiukan virkistyneenä lähdin katsomaan kaadolle. Kauris oli sukeltanut viimeiset askeleensa kuusipuskan sisään. Alkuperäiseltä kytispaikalta matkaa oli vain pari/kolme sataa metriä, eli mokistani selvittiin tällä kertaa vain säikähdyksellä. Laukaus oli osunut hieman alavoittoisesti, edestäpäin lavan alle, jatkaen kyljestä ulos. Muutama sentti ylempänä olisi ollut ihan hyvä osuma.

No, virheistä täytyy ottaa opikseen. Tässä tapauksessa huolellisuus lienee se avainsana.




Pukki kuitenkin nurin ja helpottunut olo.




Sitten vaan perkaushommiin.






Ikävä kyllä, oma tohelointini katkaisi kavereiden jahti-illan hieman liian aikaisin. Heilläkin ehti jo olla kaurishavaintoja.




Kävimme vielä seuraavana päivänä kytiksellä ja alkuillasta teimme pienimuotoisen ajojahdin tuloksetta.




Illaksi pääsin hyvään paikkaan pellonlaitakytikseen pilkkijakkaralle istumaan.

Kuusikon lomassa istuessa mieli lepää. Katselin kurkia ja kuuntelin kaulushaikaran puhaltelua. Näin vielä kaurisnaaraankin, mutta tällä kertaa ei enempiä pukkeja tullut sektorille.




Muutaman päivän (nyt kylmät kelit kerrankin suosivat) riiputuksen jälkeen lihat leikattu…




…ja kallo keitetty.

Kaiken kaikkiaan oikein hieno reissu. Kiitos jahtivoudille kutsusta vierasjahtiin ja kiitos myös kavereille hyvästä seurasta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti