Pukki pitkästä ilosta

Eilen aamusta katselin yön aikana riistakamerasta sähköpostiin tulleita kuvia. Niitä oli taas yli 70 kappaletta. Tiesin kiusallisen hyvin mitä se käytännössä tarkoitti. Viimeisistä kuvista näkyi kauran ja porkkanoiden olevan vähissä, yhdeltä ruokinnalta kokonaan loppuneenkin.  Niinpä päällimmäiset hommat alta pois ja ruokintakierrosta tekemään.

Tällä hetkellä aktiivisesti käyttämäni kytispaikat ovat peurapolkujen päässä metsässä. Aamujumppana 20 kg porkkanoita reppuun ja molempiin käsiin kauraämpärit. Kantamukset ruokintapaikalle, peurapuffa levälleen ja paluu pikkulaukkaa takaisin autolle. Taas sama homma uudelleen seuraavassa paikassa. Kierros loppuun paita märkänä ja sykemittarin mukaan pulssi aivan liian korkealla tasolla ;)

En toki halua valittaa, koska peuranmetsästys ei ole velvollisuus, se on todellakin etuoikeus. Jahti ei vain tällä kaudella ole sujunut aivan odotusten mukaisesti. Tähän mennessä vasta kaksi peuraa nurin, mutta kautta on jäljellä enää puolitoista kuukautta. Yrityksen puutteesta ei ainakaan voi syyttä, sillä eilen illalla oli luvassa jo 30. kyttäyskerta.

Parilla viimeisellä kerralla on ajankulua tuonut mukavasti uusien ZEISS i.Scription –silmälasien testailu ja vertailu tavallisiin laseihin. Tästä aiheesta tarkemmin myöhemmissä blogauksissa, kunhan testi etenee ja saan hieman lisää kokemuksia erilaisissa olosuhteissa. Tässä vaiheessa voin jo kuitenkin sanoa, että nämä hämäränäköön optimoidut silmälasit ovat omalla kohdallani hyvä hankinta.

Hieman ennen kolmea taas tossua tossun eteen ja kohti ruokintapaikkaa. Tikkaita ylös puuhun ja puf, kaikki päivän kiireet ovat nyt ohi. Tässä sitä on aikaa istua hiljaisella ja pimenevällä suolla, jälleen kerran parhaassa seurassa ihan itsekseen :)

Noin tunnin meditatiivisen istunnon keskeyttää selvä askelluksen ääni oikealta puoleltani. Naamioverkko ja hämärä estävät tunnistamasta kohdetta, mutta jään henkeä pidätellen kuulostelemaan lisää. Tässä tikastuolilla istuskellessa on todellakin oltava täysin liikkumatta, sillä pienimmätkin kahinat kuuluvat kiusallisen selvästi ympäristöön.

Odottelen aikani jäykistyneenä ja seuraavaksi kuulen askellusta pitkältä edestä. Taas minuuttien hiljaisuutta ja uusia ääniä vasemmalta. Nyt arvaan kulkijan pukiksi. Varsinkin isommat pukit tyypillisesti kiertävät vähintään vartin verran ympäristöä tutkaillen ennen kuin tulevat ruokailulle, jos tulevat ollenkaan.

Lopulta näen kaura-automaatilla liikettä. Nostan kiväärin tähtäykseen rauhallisesti, välttäen pienempiäkin ääniä. Helvattu sentään, kohde on huonossa asennossa, takapuoli suuntaani, mutustelemassa pää alhaalla kauroja. Sitten se iskee tajuntaani, peuran pää nousee ja näen melkoisen haravan. En ala jännityksessäni laskea piikkejä, näen niitä selvästi ainakin kymmenen.

Käännän suurennosta hieman isommalle ja napsautan punapisteen päälle. Mielessäni käy vain ajatus, että tätä ei saa tyriä. Tiedän lukuisista aiemmista havainnoista, etteivät isot puki useinkaan viivy ruokinnalla kuin pienen hetken. Ja nyt se hetki on hyödynnettävä tai se menee ohi. Hengitän pariin kertaa rauhallisesti, jotta saisin pulssia hieman tasaantumaan. Lasken ristikon peuran niskan kohdalle, uloshengitys ja puristus.

Terveiset lähtevät klo 16:22 ja pukki putoaa suoraan jaloilleen. Sikari palamaan kiitollisin mielin. Pakko vain istua hetki hiljaa paikallaa, vaikka elimistö vetää baila latinoa. Samalla viestiä kaverille, että jelppiä tarvitaan varmasti. Lopulta luotan jalkoihin sen verran, että uskallan laskeutua liukkaita metallitikkaita alas.

Lasken pukin piikkejä uudelleen ja uudelleen. Epäuskoisena saan tulokseksi 12, miltei jokaisella kerralla. Hemmetti vieköön, nyt päästiin kymppikerhoon tälläkin saralla ;)

En oikein saa mitään järkevää tehtyä kaverin tuloa odotellessa. Ihailen vain komeaa peuraa ja polttelen seuraavaa sikaria. Nyt ei ole kiire minnekään, tätä hetkeä on odoteltu taas viimeiset kymmenen kertaa, eli yhteenlaskettuna vähintäänkin kokonainen vuorokausi pimeässä puussa yksin istuen. Vaikka en ole mitenkään erityisesti trofee-motivoitunut metsästäjä, täytyy sanoa sarvien olevan komeat ja pääsevät kokoilmassani ansaitsemalleen paikalle.

Kyllähän näitä tuolta sais, jos vain joutaisi käydä kytiksellä ;)

Kaverin saavuttua paikalle koirineen, otamme kuvia ja teemme toimintasuunnitelmaa pukin autolle saamiseksi. Taas se sama päätös, lähteäkö oikomaan taimikko/ryteikön kautta vai kiertotietä peurapolkuja pitkin. Lähdemme ensimmäiseksi viemään reppuni ja aseeni, sekä koirat pois jaloista takaisin autolle.

Ruokinnalle palattuamme peuran perkaus ja köysi kiinni sarviin. Päätämme lähteä etenemään polkuja pitkin, nyt kun luntakin on pari senttiä liukasteena. Yllättävän helposti vain muutaman pysähdyksen taktiikalla pukki on alle puolessa tunnissa vedetty/raahattu autoille. Todellista hyötyliikuntaa :)

Sitten vaan joulupukki pakettiin ja kohti lahtivajaa.

Sitkeä yrittäminen palkitaan kauden toisella peuralla

Eilen päivällä käytiin kaverin kanssa hakemassa peuroille lisää evästä Forssasta. Saimme hyvää palvelua (www.porkkanaa.fi) ja selvästi parempilaatuisia (pestyjä, säkitettyjä ja sopivan pieniä) porkkanoita, kuin mitä joistain muista paikoista aikaisemmilla reissuilla haetut. En pidä hintaankaan laatuun nähden mitenkään korkeana, sillä 30 kpl 20 kg säkkejä maksoi vain 90 €. Siis yhteensä 600 kg ja kilohinnaksi vain 0,15€.

Siispä illalla taas kyttyylle. Parinkymmenen kilon porkkanasäkki, varustereppu sekä ase kantoon ja peurapolkua pitkin ruokintapaikalle. Välillä meinasi kuitenkin usko loppua, kun reppua nostaessani nitkautin samalla selkäni. Muutama vattu ja kele yhteen puristuneiden hampaiden välistä; kyllä vanhalla vaivoja riittää.

Moni vaan erehtyy luulemaan, että ruokintapaikalta metsästäminen on kevyttä ja helppoa. Miltei kuin torilla jaettaisiin ilmaista ruokaa.

Lopulta olin taas samalla ruokinnalla, josta sain kauden ensimmäisen pukin. Ei kun porkkanapuffetti tarjolle ja tikastuolille istuskelemaan. Seuraavaksi alkaa kauden 21. meditaatiohetki. Vajaan tunnin odottelun jälkeen näen ruokinnan takana jotain joka kiinnittää huomioni. Nyt on jo niin hämärää, ettei paljain silmin käytännössä erota kuin korkeintaan hyvin epämääräisen hahmon ja liikettä.

Kiikarilla näen aikuisen naaraspeuran noin kymmenen metrin päässä ruokinnalta. Katselen hetken vielä ympäristöä varmistuakseni, että kyseessä on sama yksinäinen naaras, joka ilta toisensa jälkeen on käynyt ensimmäisten joukossa ruokinnalla. Yleensä vain puolituntia tai tunti lähtöni jälkeen.

Ampumakulma ei ole aivan optimaalinen, niinpä pelaan varman päälle. Nostan ristikon keskelle lapaa, puristan kevyesti ja terveiset menevät perille klo 16:45. Hetkeksi hämmennyksen tunne valtaa mieleni. Laukauksen jälkeen ei kuulu mitään ääniä, ei pakolaukkaa, ei oksien risahtelua, ei sätkimistä tai potkimista. Kiikaristakaan ei näy yhtään mitään ampumapaikalla.

No, pulssin laskeutumista odotellessa sikari palamaan. Seuraavaksi hyvin varovainen laskeutuminen jäästä liukkaita metallitikkaita kipeän selän kanssa. Könyän ampumapaikalle ja kiitän kauden toisesta peurasta. Luoti oli lävistänyt molemmat lavat olkaluiden kohdalta, niinpä peura oli pudonnut suoraan paikalleen ja kierähtänyt ojanpenkalta alas.

Laitan kaverille viestiä, jotta lihasvoimia tarvitaan. Vedän peuran ylös ojasta ja perkaan roippeet odotellessani. Seuraavaksi onkin sitten taas se sama mietintä, vetääkö peuran oikoiseen hakkuuaukea/taimikko/ryteiköstä vai kiertotietä peurapolkua pitkin. Ensimmäinen vaihtoehto ei houkuttele viimekertaisen rypemisen jälkeen ollenkaan. Nyt vielä ohut lumikerros on peittänyt risut ja kuopat näkyvistä, joten päädymme jälkimmäiseen. Pitkällä köydellä veto sujuukin yllättävän helposti vain kolmen pysähdyksen taktiikalla. Jos tosin tämäkin, paita märkänä, iltalenkistä kävi.

Poikkeuksellinen syksy – vaikea kauden aloitus

Poikkeuksellisen lämmin syksy ja lumen tulon viivästyminen ovat vaikeuttaneet peurankytistelyä erinomaisen merkittävästi. Yhtenäkään aikaisempana syksynä kyttyykausi ei ole lähtenyt näin nihkeästi liikkeelle. Peuroista on toki ollut säännöllisesti jälki-, näkö- ja kuulohavaintoja, sekä tietysti päivittäin kymmeniä riistakamerakuvia.

Peurat ajoittavat kuitenkin ruokinnalla käynnin hyvin epäsäännöllisiin aikoihin, joskus jopa keskellä päivää, mutta yleisemmin vasta puolenyön jälkeen. Alkuillasta peurat viihtyvät sänki- ja oraspelloilla, jossa niitä näkee lähes aina kyttyylle mennessä ja sieltä lähdettäessä. Nyt parhaaseen kiima-aikaan pukit eivät juuri ruokinnasta välitä ja niiden toiminta sotkee myös muiden peurojen kuvioita (käyvät vain paikalla pokaamassa bambien äitejä haaremiinsa).

Kyttyyllä on kuitenkin käyty sitkeästi, vaikka tulosta ei ole syntynyt. Erityisesti yksi nuori peurapukki on pitänyt mielenkiintoa yllä, muutoin puuduttavan pitkissä istunnoissa pimeällä suolla. Pukki on esiintynyt moneen otteeseen riistakameran kuvissa, muutaman kerran myös ihan livenä ruokinnan liepeillä ja pari kertaa jopa vastaillut äänihoukutteluunkin.

Eilen illalla hieman neljän jälkeen, ennen todellisen hämärän alkamista, kuulin taas tuon pukin lähestyvän tikastuoliani. Lähimmillään se kävi alle kymmenessä metrissä, mutta istuma-asentoni ja naamioverkko estivät tehokkaasti ampumayritykset. Pukki kuitenkin hieman perääntyi, kääntyi jatkaen matkaa viereiseen metsäsaarekkeeseen puskat kahisten.

Tämä antoi itsellenikin paremman mahdollisuuden korjata ampuma-asento ja aloittaa tähtäämisen todennäköisimpään uuteen kohtaamispaikkaan. Lopulta piinallisen odottelun jälkeen, pukki yllättäen näyttää etukolmanneksensa puskasta. Hieman eri kohdasta kuin olin ennakoinut ja koko ajan tiukasti suuntaani katsoen. Tunnistan peuran tutuksi ja samalla tiedän kiusallisen varmasti, että nyt on tilaisuuteni ja jos tämän missaan, niin seuraavaa saa odotella hamaan tulevaisuuteen. Tämä on jo 17. kytiskerta!

Siirrän tähtäystä äärimmäisen varovasti, sydän takoo villisti ja pukki katselee suuntaani hermostuneesti. Kello 16:20 saan kaulan tyven ristikkoon ja niin lähtevät lapualaiset terveiset 7-piikkiselle. Pukki merkkaa osuman hyvin, mutta lähtee säntäämään varvikko rytisten ja vasta tovin päästä kuulen menon tyssänneen mahalaskuun.

Normaalisti laitan tässä vaiheessa sikarin palamaan ja jään toviksi odottelemaan. Nyt ei kuitenkaan ollut siihen aikaa, joten tyydyin vain kiittämään kauden aloituksen pitkään odotetusta onnistumisesta. Samalla laitoin kaverille viestiä, lihasvoimia ja koiran nenään tarvitaan. Hämärä puski kovaa vauhtia päälle, niinpä aloin kuumeisesti etsiä ensimmäisiä verijälkiä. Tämä ei todellakaan ole helppoa soistuvassa kosteassa suopursuvarvikossa.

Vaikka tiesin osumapaikan hyvin, ei sen lähettyviltä löydy mitään jälkiä. Vaihdoin repusta kirkkaamman otsalampun, jossa on yli 2.500 lumenin teho. Vasta tovin edettyäni peuran pakolaukan suuntaan, löydän ensimmäiset pienet pisarat. Laitan tähän kohtaan punaisen ledivilkkuvalon. Jälkien seuranta jatkuikin sitten varvikkoa tähystellen sentti sentiltä. Aina välillä innostuin etenemään liian nopeasti ja on taas pakko palata viimeisimmälle varmalle verijäljelle.

Melkein kolmen vartin uurastuksen jälkeen lopulta löydän peuran noin 70 metrin päässä lähtöpisteestä. Samalla kaverini tulee jälkikoiriensa johdattamana paikalle ja tiedän, että nyt se isoin työ vasta alkaa.

Ruokintapaikka sijaitsee kapean peurapolun päässä. Kaartelevaa lenkkiä pitkin autolta paikalle on matkaa reilut 300 metriä. Olin kyttyylle tullessani punnertanut mukanani vajaan säkin kauroja ja muovikassillisen omenoita sekä porkkanoita. Niinpä aivan ensimmäiseksi laitan pienemmän otsalampun pukin sarviin osoittamaan pimeässä metsässä kaadon sijaintia ja lähden ruokinnalle keräämään varusteita.

Seuraavaksi sitten koirat, reppu ja ase takaisin autoille. Hikinen urakka kun oli tiedossa, niin samalla myös kyttyyasusteiden vaihto hieman kevyempään. Katselimme tovin kartasta helpointa tapaa saada peura autoille. Vaihtoehdot kun olisivat tuttua kapeaa peurapolkua kaadolta miltei 400 metriä tai oikaista ojitetun hakkuuaukon/ryteikön/taimikon yli noin 200 metriä. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen houkuttelevalta, mutta lyhyempi reitti kuitenkin ehkä siedettävämmältä.

Sytytän Dodgen valot loistamaan pimeässä majakkana, jotta voimme niiden avulla löytää suoremman reitin metsästä autoille. Seuraavaksi sitten takaisin kaadolle perkaamaan peuraa. Homman hoidettua tartumme pukkia sarvista ja lähdemme raahaamaan metri metriltä peuraa soistuvassa oksaisessa pimeässä ryteikössä. Vaikka matkaa ei tämän enempää ollut, vaati se yli kymmenen pysähdyksen taktiikan, ojassa munia myöten mulimisen ja viimeistenkin voiman/uskon/toivonrippeiden peliin laittamisen.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt termistä ”urheilumetsästys”. Se kun jotenkin tuntuu niin vieraalta ajatukselta, että jonkun hengen kustannuksella urheillaan; miltei irvokasta. Itselleni metsästys on ensisijaisesti luontaisten viettieni sekä ravinnontarpeen tyydytystä. Yhtään urheiluselostusta en ole paikalle kaivannut ;)

Eilisen pulssikäyrästä saa hyvän kuvan urakan laadusta.

Nyt kuitenkin täytyy sanoa, että tämän syksyn olen harrastanut urheilumetsästystä. Molemmat tällä hetkellä aktiivisesti käyttämämme ruokintapaikat sijaitsevat peurapolkujen päässä, joihin olemme lähes päivittäisillä käynneillä kantaneet yhteensä satoja kiloja kauraa, omenia, päärynöitä, porkkanoita ja punajuuria. Ja nyt sitten onnistumisen palkintona vielä tämä pukin hikinen punnertaminen autoille.

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Tielle päästyämme en hetkeen jaksanut edes pystyyn nousta.

Mutta hommat olivat edelleen pahasti vaiheessa, niin ei siinä kuitenkaan auttanut kuin lähteä punnertamaan peura autoon ja kohti lahtivajaa. Väsynyt, mutta onnellinen ;)

Saatanpa tirvaista, jos joku tulee vielä selittämään jotain ilmaisesta lihasta, jota metsästäjällä on pakkasessa...