Vihdoinkin peura nurin

Eilen illalla menin kyttyyle jo seitsemättä kertaa tällä kaudella. Vaikka syksy on lähtenyt nihkeästi käyntiin, olin lumen tulon ja ilmojen kylmenemisen jälkeen aiempaa toiveikkaammissa tunnelmissa. Tällä kertaa valitsin paikan jossa edellisinä vuosina on koettu monta jännittävää hetkeä, mutta useimmiten tuloksetta. Avokopilta ruokinnalle on matkaa vain vajaa kymmenisen metriä ja paikka on käytännössä täysin mahdoton epäsuotuisalla tuulella. Nyt vallitsi hyvin heikko sivutuuli, joka ei antanut mitään etua, joskaan ei tehnyt tilannetta epätoivoiseksikaan.

Puolentoista tunnin odottelun jälkeen huomasin peuran lähestyvän oikealta, ampuma-aukon rajaaman näkökentän oikeanpuoleisesta sivusta, aivan äärimmäisestä kulmasta. Pystyin juuri ja juuri havaitsemaan peuran kallistaessani itseäni vasemmalle ja samalla kurottaen oikealle. Peura lähestyi ruokintaa erittäin varovaisesti. En uskaltanut edes yrittää kääntää asetta niin hankalaan kulmaan, koska peura kuunteli kaikkia rapsahduksia todella herkällä korvalla kivenheiton päässä.

Noin viidentoista piinaavan minuutin aikana, aina peuran liikkuessa, sain pikku hiljaa siirrettyä asetta ja ampuma-asentoani hieman paremmaksi. Peuran lopulta siirryttyä neljästä viiteen metriä hermoni pettivät. Olin yhä erittäin epämiellyttävässä asennossa, enkä pystyisi kauaa jatkamaan tähtäystä vakaasti ja äänettä. Niinpä laitoin terveiset liikkeelle klo 16:45.

Näin heti pompusta osuman hyväksi, niinpä kiitin kauden ensimmäisestä peurasta ja laitoin sikarin palamaan. Soitin myös kaverille joka kouluttaa nuorta labradorinnoutajaansa verijäljille, jotta nyt voi tulla treenaamaan. Otin pulkan autosta ja kiinnitin valaisimen varmuudeksi aseeseen.

Jäljityspartion saavuttua ilta olikin jo muuttunut pimeydeksi. Innokkaan koiran opastamana löysimme nopeasti ylivuotisen naaraspeuran noin kuudenkymmen metrin päästä männikössä kumollaan. Juhlava tunne, jota onkin odoteltu jo viime tammikuun 28. päivästä alkaen ;)

Peura kujetustelineelle ja menoksi...

Korpisoturin keittokirja (1944)

Eilen illalla sain sähköpostiini todellisen aarteen, joka ilman muuta täytyy jakaa teidän kaikkien kanssa. Korpisoturin keittokirja (1944) on osa mielenkiintoista suomalaista eräperinnettä. Ohjeet on saatu Suomen Sotilaan ”Keittokikkakilpailun” osanottajilta jatkosodan puolustustaisteluiden tiimellyksessä. Vaikka reseptit ja vinkit kerättiin sotilaiden tarpeisiin, ne olivat ja ovat yhä edelleen erämiesten ohjeita riista- ja kalaruoan laittamisesta leirinuotiolla. Nykyisinä valmisretkiruokien ja makkaranuotioiden aikana nämä tärkeät erätaidot ovat päässeet unohtumaan monilta meistä.

Voit ladata tämän kirjan alla olevasta linkistä PDF-muotoisena sähköisenä kirjana tietokoneellesi tai kännykkääsi ja tietysti myös tulostaa sen paperille muiden eräkirjojesi joukkoon.  

Korpisoturin keittokirja (1944)

Kiitos tämän kulttuuriaarteen jakamisesta kuuluu Kari-Pekka Lassilalle.

Hävetkää aikuiset ihmiset

Metsästäjäliitolla erittäin hyvä kannanotto tärkeässä asiassa:

Näin kauniina syyspäivänä kirjoittaisin mieluummin positiivisista asioista, mutta nyt on pakko ottaa puheeksi jotain paria pykälää negatiivisempaa. Olen ikäväkseni viime aikoina nähnyt tiettyjen luonnonsuojelijoiksi itseään nimittävien nettiryhmien nostavan puheenaiheeksi metsästävät lapset, usein jopa heidän nimellään ja kuvallaan varustettuina. Sen jälkeen ryhmän aikuiset jäsenet purkavat viestiketjussa katkeruuttaan sanankäänteillä jotka ylittävät kaikki hyvän maun rajat. En ymmärrä, miten kukaan voi alentua tällaiseen ala-arvoiseen kielenkäyttöön, oli aatteen palo millainen hyvänsä...

Lue koko juttu täältä: http://www.metsastajaliitto.fi/node/412